selluliittigeeli

Sorruin tänään ja ostin. Selluliittigeeliä. Tai oikeastaan selluliittiseerumia.
Tänään oli töissä polviinulottuvat housut jalassa ja se tuli ilmi. Se. Niin, katsoin ohimennen peilistä ja siellä ne näkyi, kuhmuraiset pohkeet. Tähän on siis tultu. Olen aina tiennyt reisieni ja takapoleni olevan selluliitin peitossa, mutta näin alas on vajottu.
Läheti siskolleni huolestuneen tekstiviestin asiasta. Siskoni vastasi löytäneensä myös itseltään selluliittiä kyljistä ja selästä. ( Tiedän, että se on kitenkin puristellut ihoaan sormien välissä ja ollut näkevinään jotain...)
Kuitenkaan asia ei minua rauhoittanut.
Olin loppupäivän läskisyndrooman kourissa. Nyt se on loppu, ei karkkia, ei jätskiä, ei mitään hyvää. Liikuntaa, liikuntaa ja liikuntaa.
Se, se on se resepti.
En kuitenkaan luottanut itseeni, päädyin selluliittigeeliin.
Töistä päästyäni kipitin ostamaan sitä lähimästä kaupasta ja halvinta tietty. ( Luuleeko joku tosiaan, että minulla on varaa tuhlata johonkin selluliittigeeliin?)
Kyllähän se nyt on ilmiselvää, lume-tavaraa. Kyllä se toimii, kun siihen uskoo. Plaseboeffekten, you know.
Nyt on oltu suihkussa, hangattu jalat karmivilla raapavilla hansikkailla ja levitetty selluliittigeeli.
Heti tuntuu paremmala ja selvästi on jalat sileämmät. Juu, niin se on.

Mikä minua vaivaa?
Mikä meitä naisia vaivaa?
Kuka keksi selluliitin ja miksi sitä kutsutaan selluliitiksi?
Kuka päätti, että se on rumaa ja kamalaa?
Ja miksi minä uskon sen?
Kyllä tuo naisten ulkonäön ympärillä pyörivä bisnes on suurta. Kaikkeen löytyy lääke. Ja jos ei muten, kyllä kirurgi auttaa.
Pitää olla kaunis ja ihana, selluliititön, pitkätukkainen, isotissinen ja silmäinen. Täydellinen nainen.
Miksi?
Onko kukaan koskaan oikeasti tehnyt tutkimusta siitä millaisesta naisesta miehet pitävät?
Vai uskommeko me sen, minkä me luulemme olevan totuus?
Niin. Minusta sellainen nainen, jossa on jotain mistä ottaa kiinni on ihq.
Ja tässä minä istun, kirjoittamassa tätä tekstiä, selluliittivoiteet jaloissani.
Voi meitä!
Homssuli