Suruaika

Saako suruaikaa pitää ja miten kauan?
Suhteen päättymisen suruaikaa.
Ehkä se on suoraan verrannollinen suhteeseen käytettyyn aikaan ja tunteisiin. perusoletus on kuitenkin se, että oli suhde millainen tahansa ja kuinka pitkä tahansa sattuu kun se päättyy.
Kipua ei saa pois. Sitä voi helpottaa tai siirtää, mutta pois sitä ei saa. Sitä voi helpottaa, niinkuin kukin parhaaksi näkee, syömällä, juomalla, shoppailemalla, puhumalla. Sitä voi siirtää työteolla, muilla elämän täyttävillä aktiviteeteilla tai uudella suhteella. Ylimenosuhteella, josta joskus voikin tulla jotain muutakin...
Mutta menetys vaatii toipumisen. Voihan asian kuvitella niin, että sinusta revitään pala pois. Kyllä siihen kohtaan uusi iho kasvaa, mutta odottaminen ja paraneminen sattuu niin helvetisti.
Kaikilla on oma tapansa käsitellä ja oma tahtinsa. Ketään ei voi hoputtaa. Ehkä kuitenkin, suhteen laadusta riippuen, vuoden suruaika on maksimi. Nyt puhutaan vain seurustelusuhteista, ei avioliitoista, lapsista yms. yms. yms.
Parhaimmillaan se sattuu helvetisti. Mutta kipu kertoo, että olet vielä hengissä ja se sama kipu kertoo, että parannusta tapahtuu koko ajan. Homma on käsittelyn alla.

Huomasin juuri, kun olen viikonlopun viettänyt katsellen sinkkuelämää-sarjan viimeistä tuotantokautta uudelleen ja uudelleen, että heillä ei ole sen enempää suruaikaa. Suhde loppuu ja voi-voi, kännätää ja puhutaan tytöille ja eikun uuteen suhteeseen. Täysillä ja entisiä ei pahemmin muistella. Kukaan ei huomaa istuvansa sunnuntai-iltana kotona, ja itkevänsä exänsä perään ilman syytä. Kukaan ei myöskään toivo vihan puuskissa exänsä ja tämän koiran räjähtävän atomeiksi, ilman sen kummempaa syytä. Kukaan ei näe painajaisia asiasta. Kukaan ei vatvo asioita uudestaan ja uudestaan, niin että puhelinlaskut nousevat taivaisiin. Kukaan ei päädy syömään rauhoittavia, eikä kriisin kourissa blondaa tummaa tukkaansa tai liho kymmentä kiloa.
Ja miksi näin?
Koska se ei ole kiinnostavaa, ei ketään kinnosta katsoa nyyhkiviä, punasilmäisiä, jätskiä ahmivia naisihmisiä tai miehiä. Ei se ole kivaa. Kivempi katsoa miten uusi suhde onnistuu.
Kivempi kuunnella suhteen pohdintaa ja katsoa miten nyt käy.

Mutta tosielämässä se ei ole niin. Tosi elämässä sattuu. Tosi elämä itkettää. Toisaalta siitä tietää, että tämä on totta, kipu kertoo, että elää. Ja kaikesta oppii. Uskon vieläkin siihen kliseiseen sanomaan siitä, että mikä ei tapa se vahvistaa. Sillä eteenpäin. nyt sattuu, mutta kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Sen on pakko. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

-H-