Maanantait ovat minulle vaikeita päiviä, varsinkin nyt kun teen maanantaista perjantaihin päivätyötä. Sunnuntai-iltana ei uni meinaa tulla ja maanantai aamuna on väsynyt ja koko viikko taas edessä...
Tietysti eilen sunnuntaina kävin nukkumaan siinä puolenyön jälkeen. Heräsin kerran puoli neljän aikaan ja jatkoin uniani. Tiesin, että seuraavana päivänä olisi joku iltavuoro, en ollut täysin varma mikä. Kello oli soimassa 7.30.
Kello 5.52 havahdun puhelimen ääneen ( minulla on aina öisin puhelin päällä), unenpöppörössä tajusin, että näytössä vilkkui ykkössiskon nimi. Vastasin, sopertaen jotain. Vastassa minua oli normaalia hiljaisempi ääni. Tiesin heti, että kaikki ei ole hyvin.
Ei ollut ei. Ykkössisko kertoi saaneensa kakkossiskon mieheltä viestin ( numerointi ikäjärjestyksen mukaan), että kakkossisko on sairaalassa, viety ambulanssilla. Kuulkaa johan pomppas, kun kyseessä on perusterve kolmikymppinen naisihminen. Oireina oksentelu ja pyörtyileminen. Meidän perheessä, sattuneesta syystä, tuollainen otetaan erittäin vakavasti.
Adrenaliina rupesi virtaamaan, se tiedettiin että epäiltiin pahaa välikorvan tulehdusta. Onneksi edes se tieto oli. No ei siinä enää nukuttu, kyllä se sellainen uutinen sen verran herätti. Puhuin vielä ykkössiskon kanssa hetken. Kellokin oli jo sen verran, että saatoin soittaa töihin, tunnustaa blondimaisuuteni ja kysyä vuoroa.
Yhdeksän aikaa tuli kakkossiskolta viesti, että kaikki hyvin, tasapainohermon tulehdus. Olisi kuulemma pidetty iltaan asti osastolla seurannassa, mutta kieltäytyi ja lähti kotiin. Ymmärrän hyvin. Toivottavasti tuo oli nyt oikea diagnoosi... en luota lääkäreihin, sattuneesta syystä.Muistin kysyä heti ambulanssi-sedistä... oli ollut tätejäkin kuulemma, eikä kamalan komeita. Tietysti kakkossisko myönsi hataran muistikuvansa, sillä hehkeänä hän oli pyörtyillyt ja oksennellut...
Päivän aikana toivuin järkytyksestä ainakin osittain. Pieni järkytys on jäljellä, koska minun sisko pääsi yöllä ambulanssin kyytiin ja vielä kahden eri ambulanssin kyytiin, Sai pyörtyillä lanssarin käsivarsille ja oksentaakin vielä. Ja minä, joka kuitenkin olen fiksaatioitunut ambulansseihin, olen kerran elämässä pyörtynyt lanssarin käsivarsille, eikä sillä silloin ollut työvaatteita päällä, että siinä meni sekin ilo.
Voin vannoa sisko-rakas, jos tätä luet, toivuttuasi tulen haastattelemaan sinua perusteellisesti kokemuksestasi ja toivon saavani itse edes jotain kiksejä.
Ei tässä vääryyttään huutavassa maailmassa auta muuta, kuin mennä hengaamaan tuon läheisen pelastusaseman liepeille ja esittää nilkan nyrjähdystä tai lievää epileptistä kohtausta.
En ole vieläkään selvittänyt mistä fiksaationi ambulansseja kohtaan johtuu. Mutta uskoisin, että töölön ensiapuasemalla on jotain tekemistä asian kanssa... herkistyin paikalle eräässä elämäni ikävässä vaiheessa.
Saa yhä edelleen ilmoittautua, jos on vapaaehtoisia ambulanssivaatteita omistavia miehiä, jotka ovat valmiita hengaamaan kanssani, ne vaatteet päällä. Ei sillai tarvitse edes puha fiksuja, voi silloin tällöin ajeluttaa minua ambulanssila. Kukaan?
Homssu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti