aika aikaansa

Vuosi vaihtuu 12 tunnin kuluttua. On alkamassa vuosi 2012. Juuri kun opin kaikkiin mahdollisiin papereihin kirjoittamaan 2011 enkä 2010.
Täytän kesällä 33 vuotta.

Aika on outo juttu, aika menee eteenpäin, mistään välittämättä. Aika ei seisahdu, aika ei nopeuta tahtiaan, aika vain on ja menee. Mistään välittämättä.

Elämäni on murroksessa, erilaisessa kuin useimmilla minun ikäisilläni. Olen ollut kohta kaksi vuotta pois työelämästä, kuntoutustuella.
Vuosi sitten repäisin ja muutin, miehen takia. Enkä vaan paria kilometriä, vaan 400 kilometriä. Kaupunkiin, josta minä en tunne ketään, eikä kyllä kukaan tunne minua.
Nykyään tunnen kourallisen ihmisiä ja he minut. Toisaalta, voi olla, että minut tunnetaan paremmin kuin tiedänkään, olen se outo hiippari pienen kaupungin sopivan pienessä keskustassa, jonka hiusväri muuttuu pinkistä vihreään. Ja joka aina silloin tällöin hengailee sellaisen kaksimetrisen rastapään kanssa.

Tässä vuodessa on tapahtunut paljon, ei keväällä. Kesällä ja syksyllä sitten.
Lippe-koira oli tiineenä ja sai seitsemän pentua joista Allu muutti meille.
Kukka-kissa jouduttiin lopettamaan, mutta Kalle jatkaa onnellisena eloaan.
Pääsin potilaaksi paikalliseen psykiatrian keskukseen ja ensimmäisen kerran on tunne, että joku on kiinnostunut minun päästäni ja tulevaisuudestani.
Sitten kuoli isä ja minusta tuli onnellinen pienen puutarhamökin omistaja.
( Takkutukka nimittäin lahjoitti joululahjaksi sen pikkiriikkisen mökin minulle.)

Ja kaiken aikaa aika jatkaa kulkuaan ja maapallo pyörii.

Minä olen jo tehnyt paljon.
 Yli kymmenen vuoden työura lastenhoidollisissa merkeissä. Olen istunut kirkkovaltuustossa ja kaikissa muissa päättävissä elimissä. Olen ollut ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Olen istunut kolme vuotta terapiassa.
Olen eronnut kirkosta.
Lapsia en ole tehnyt, enkä muunkaanlaista perhettä perustanut.

Ja aika kuluu.
Vanhenen.
Lapset kasvavat.
Luonto kuolee ja herää taas.


Aika on armollista, aika parantaa haavoja, aika auttaa unohtamaan ja aika kultaa muistot.
Joskus ajan haluaisi pysäyttää. Sitä ei voi tehdä, voi vain nauttia hetkistä ja kerätä kuvia muistojen arkkuun, tutkia niitä sitten myöhemmin, aina tarvittaessa.

Aika menee, emme saa hetkeäkään takaisin, mutta emme onneksi tiedä mitään tulevastakaan. On vain tämä hetki.
Ilta tulee aina ja huomenna on paremmin.
Voi vain uskoa ja toivoa.
Kaikki muuttuu, aika menee kokoajan eteenpäin.

Huomenna on paremmin.

Elämä jatkuu

Elämässä on kaksi varmaa asiaa, syntymä ja kuolema.  Molemmat vaikeita, ravistelevia ja suuria asioita. Tässä puolen vuoden aikana on molempia koettu.
Ensin tuli Lippe tiineeksi, raskautta seuratessani jouduin lopettamaan rakkaan Kukka-kissani. Sitten syntyi Allu. Olin mukana synnytyksessä.
Sitten tuli taas kuoleman vuoro, minun isä kuoli.
Oli kyse eläimistä tai ihmisestä on kuolema ja syntymä aina yhtä voimallinen kokemus.
Niin kuolema kuin syntymä ovat yhden ajanjakson loppu ja toisen alku, molemmissa elämä muuttuu.

Elämä jatkuu ja aika kuluu. Aikaa ei voi pysäyttää, sitä ei voi hidastaa, se raksuttaa eteenpäin.

Olen ahdistunut, yöt ja illat ovat pahimpia.
Mietin silti aikaa, kuinka se kuluu ja muuttuu.
Lähden huomenna Helsinkiin, siellä ovat siskojeni lapset. Ne jotka juuri syntyivät ja joille annettiin nimi. Nyt he kaikki ovat oikeita pieniä ihmisiä, joilla on oma elämä ja omat ajatukset. Yhdellä poikaystävä ja toisella soiva barbapapa-talo, kolmas kulkee omaa tietään pitkissä kiharissa hiuksissaan.

Samalla annetaan sinetti isäni elämän loppumiselle. Hänelläkin oli joskus sylissään pieniä nyyttejä, jotka nyt ovat jo yli kolmikymppisiä ja ovat pitäneet sylissään omia pieniä tuhisevia nyyttejä.
Elämä jatkuu, vierii eteenpäin, muuttuu.

Uskon, että rakkaus ei koskaan kuole. Kun on kerran jotain rakastunut, rakkaus on ja pysyy. Se voi peittyä, himmetä ja muuttaa olomuotoaan, mutta ei se katoa.
Minua lohduttaa myös se, että minun katsomuksessani kuolemaan loppuu ihmisen huolet. Kuollut ihminen on kuollut, hän ei enää huolehdi mistään, hän ei enää tiedä mistää, eikä häntä enää satu. Kuollut ihminen on poissa, häntä ei enää ole.
On aivan sama jatkaako henki tai sielu vielä elämäänsä. Uskon, että jos se sitten jatkaa, niin ainakin sillä on hyvä olla, en usko taivaaseen tai helvettiin, vaan siihen, että kuoleman jälkeen on hyvä olla.

Mutta ei sillä oikeasti ole väliä. Sillä me olemme vielä hengissä, eikä ole meidän tehtävä miettiä, että mitä sitten. Meidän tehtävä on elää elämää maan päällä, parhaaksi katsomallamme tavalla.

Isästäni haluan säilyttää hyvät ja kauniit muistot. Kertoa ne tuleville polville . Antaa ihmisen elämälle tarkoituksen.
Ymmärtää, sen että jonkinlaisen tasapainon on säilyttävä.
Kun itse kuolen, toivon, että se tapahtuu nopeasti ja tänne jääville jää minusta mieleen hyviä asioita. Että he voivat nauraa yhdessä minun kanssani, sitä, kuinka absurdia elämä oikeastaan on.

Allu-vauva, joka syntyi 20.8.2011, jonka sain syliini pari sekuntia syntymästä, joka painoi hiukan yli 500 grammaa ja oli pienen rotan kokoinen, on nyt 10 kiloinen mötkäle. Se kasvaa kovaa vauhtia, oppii elämästä koko ajan uutta, mutta on niin vauva vielä. Kesken villin leikin tulee pissahätä, eikä aina kerkeä paperille saakka. Ja välillä menee kakalle kesken syönnin, että pikku masuun mahtuu lisää. Lippe-äiti hoitaa Allua ja opettaa elämään, Lippe, joka oli itsekin juuri vauva. Joka kaksi vuotta sitten söi minun pinkin lapaseni ja tuli onnellisena luokseni lanka-aarre suussaan Kuukausi sitten Allu tuli onnellisena luokseni lanka-aarre suussaan, hän oli syönyt minun pinkin pipon tupsun.

Vanha Kalle-kissakin on tottunut koiriin ja elää mukavaa elämää syöden ja nukkuen.
Aika menee eteenpäin ja elämä jatkuu, vaikka se toisinaan kirpaisee aika todella paljon.

Isä

Isäni on kuollut, suruviestin sain eilein iltapäivällä.
Sairaskohtaus 63-vuotiaana.
Olen täysin turta, onneksi olin viettämässä itsenäisyyspäivänaikaa Takkutukan luona. Olen vain halvaantunut. Päässä pyörii tuhat ajatusta, sekavia ja ristiriitaisia tunteita.
Viime vuodet olivat hiljaisia ja tietynlaista surutyötä on tullut tehtyä jo pitkään. Mutta kuolema on silti kuolema.

Käytännönjärjestelyjä, kaikki pitää hoitaa. Onneksi minulla on siskot. Hautajaisita tulee pienet.

Vaikka oli monta asiaa jotka jäivät vaille selitystä, en halua miettiä niitä, vaan lapsuuttani. Isän outoja juttuja, hassuja asioita. Suklaakätköjä, Saara-Rusinamatoa, Lintupilliä, kallioretketkiä. Niitä kiviä, joita isä keräsi metsästä, maalasi niille silmät ja piilotti erilaisiin koloihin ympäri kylää.
Mutta en vielä pysty, olen turta.

Takkutukka sytytti kynttilän, isälle.

Syyllinen

Koska minua on viimeaikoina tutkittu oikein olan takaa on mieleen noussut paljon tunteita ja asioita.Tutkiminen sinänsä alkaa vasta perjantaina, kun minulla on kahdentunnintapaaminen psykiatrin kanssa. Hoitoneuvotteluun osallistuu myös minua kolmen kuukauden ajan kartoittanut toimintaterapeutti. Myöskin siksi, etten anna itsestäni liian tervettä ja hyvää kuvaa.

Toimintaterapeuttini mielestä on ainakin kolme asiaa jotka on äärettömän tärkeää ottaa esiin.
1. Aivokasvainleikkaus, joka minulle tehtiin vuonna 1987. Koska kukaan ei ole koskaan tutkinut sen enempää leikkauksen mahdollisia vaikutuksia elämääni.
2. Mahdollinen diagnosoimaton ad/hd tai jonkinmoinen muu tarkkaavaisuushäiriö
3.Sukurasitus ( jota jokaisella on enemmän tai vähemmän)

Toimintaterapeuttini nimittäin on sitä mieltä, että vaikka diagnoosini on masennus, ei tämä ole ihan tavallista masennusta. Että jotain muutakin tässä on.Koska masennuksellani ei ole ns. laukaisevaa tekijää, se ei ole alkanut mistään, se on aina ollut. Sekä se, että kolmen vuoden terapia ei ole sanottavammin auttanut, siis konkreettisesti elämääni.
No kuten hän itse sanoi, ei hän voi lähteä mitään diagnosoimaan, mutta tämä on hänen tuntemuksensa. Mielenkiintoinen pointti oli, että kun käytimme taideterapianmuotoa ja teimme tunnekarttaa, mainitsi hän nähneen eräällä ad/hd lapsella hyvin samankaltaisen tunnekartan kuin minulla.

Mutta asiaan, tai siis otsikkoon. Menin maanantai-iltana nukkumaan, heräsin tiistai-iltapäivällä, puhuin Takkutukan kanssa puhelimessa, hän kertoi jotain joka ei liittynyt minuun mitenkään ja kuin tyhjästä sain aivan hirveän itku-kohtauksen. Jouduin aina välillä lopettamaan puhelun, kun en saanut parkumiselta sanaa suusta. Tästä oli seurauksena se, että ainoana selviytymiskeinona oli nukkuminen. Lääkkeillä se on helppo järjestää. Otin kaksi rauhoittavaa ja nukahdin räkänokka itkuuni. Takkutukka kyllä yritti ehdottaa, että jos menisin hänen luokseen, mutta kieltäydyin, sillä. tiesin että ainoa lääke on uni. Nukuin hyvin, mutta heräilin aina välillä, pohdin mikä minuun iski.
Minuun iski syyllisyys.
Kun tänä aamuna viimein heräsin, nukuttuani n. 36 tuntia, pystyn jo ajattelemaan asiaa järkevästi.

Tunnen olevani niin syyllinen. Järjellä ymmärrän, etten ole, mutta syvällä sisässäni on musta kivi, johon on polttokirjaimin kirjoitettu SYYLLINEN. Se ei muuten lähde pois, vaikka sen olemassaolon tiedostaa.

Olen usein pohtinut syntymääni. Olen kolmesta lapsesta nuorin. Oliko minun tuloni perheeseen viimeinen niitti vanhemmilleni. Olisiko ollut parempi, jos olisin ollut poika, kun oli jo kaksi tyttöä. Että oltaisiin saatu, edes yksi "suvunjatkaja". Tiedän, että vanhempieni avioliitossa alkoi näkyä vaikeuksia syntymäni jälkeen.
Sitten olinkin kahdeksan ja jouduin sairaalaan, koko perhettä ravistavaan aivokasvainleikkaukseen. Ymmärrän, että ei se ole minun vika, en voinut millään asiaan vaikuttaa, mutta en voi olla ajattelematta, että jos tätä ei olisi tapahtunut...
Olisiko silloin lumipallo, joka lähti pyörimään kadonnut ja asiat olisivat menneet toisin.
Kolme vuotta leikkauksesta vanhempani erosivat, eroa tehtiin kolme vuotta.

Sen jälkeen asuin pari vuotta äitini ja siskojeni kanssa, sitten asuin pari vuotta äitini, hänen uuden miehensä ja siskoni kanssa ja sitten asuin isäni ja hänen uuden vaimonsa luona, kunnes muutin omilleni.
En voi olla ajattelematta, jos olisin ollut helpompi, olisinko tullut toimeen paremmin äitini kanssa, enkä olisi muuttanut isäni luo.
Jos en olisi muuttanut isäni luo, vaan hän olisi saanut muuttaa haluamaansa paikkaan uuden vaimonsa luo, olisiko heillä asiat menneet paremmin ja isäni työ sujunut paremmin. Olisinko silloin säästynyt lukemasta kirjoitettua tekstiä siitä, kuinka olen isäni elämää vaikeuttanut.

Kun viimein pääsin omaan asuntooni olen aina kantanut syyllisyyttä työstäni, en ole koskaan kokenut tehneeni sitä tarpeeksi hyvin, täydellisesti, olen kantanut syyllisyyttä ulkomuodostani, ihmisistä, jotka ovat kadonneet elämästäni. Siitä, että en ole saanut mitään elämässäni aikaiseksi, minula on kuitenkin kaksi siskoa, jotka ovat saaneet lasten lisäksi, jotain oikeaa ja hienoa aikaiseksi.
Tunnen syyllisyyttä kaikesta, siitäkin, että en osaa hoitaa koiria tarpeeksi hyvin. Kuinka syyllinen olo onkaan, jos koti on sekainen, ja vielä jos joku tulee käymään. Tuntuu, että olen niin paljon aiheuttanut ympärilleni kärsimystä ja surua.ja onhan ihmisessä oltava, jotain vikaa, jos omat vanhemmatkaan eivät halua kuulla elämästäni.

Mutta onneksi saan kiteytettyä kaiken helposti. Nimittäin erääseen elokuvaan, nimeltään Perhosvaikutus-director`s cut. Siis ohjaajan versio, ei se lässynlää-versio.
Olen ennenkin meuhkannut tästä elokuvasta. Elokuva kertoo pojasta, joka aikuistuttuaan haluaa palata menneeseen ja tehdä asioita hiukan toisin, että hänen ystävillään olisi nykyisyydessä paremmin. Hän pääsekin takaisin menneisyyteen, vanhojen päiväkirjojensa ja valokuvien avulla, Hän muuttaa siellä pieniä asioita ja aina palattuaan nykyhetkeen, huomaa, että nyt asiat on toisella tavalla pielessä. Loppujen lopuksi tämä mies tajuaa itse olevansa avain kaikkeen, hän tajuaa, että jos hän ei olisi syntynyt, hänen ystävien asiat olisi mennyt parhain päin.
Elokuva loppuu siihen, että hän saa käsiinsä hänen synnytyksestään kuvatun filmin ja palaa sen avulla äitinsä kohtuun ja kuristaa itsensä napanuoralla. Hiukan ennen lopputekstejä tulee pätkä kaikista hänen läheisistään, joilla on asiat hyvin. Selostettuna kuulostaa tyhmältä, mutta filmi on hyvä.

Kärsin samasta ongelmasta. Onko minun toimintani saanut turhankin monessa asiassa jotain negatiivista liikkeelle, joka on vaikuttanut kielteisesti monen ihmisen elämään.
Mutta tässä nyt olen ja tehty on tehty. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin kantaa siitä ääretöntä syyllisyyttä. Vaikka se ei edes hyödytä ketään. Kai se on jonkinlainen anteeksipyyntö. Että olemassa olen, mutta raskain askelin, että jos se jotain edes lohduttaa ja jos olisin rikkaampi, korjaisin edes sen minkä voisin.

kuritus ei kasvata

Minun on jo tästä aiheesta pitänyt jonkin aikaa kirjoittaa, en ole vain saanut aikaiseksi. Nyt kun Unicef on aloittanut kampanjansa Kuritus ei kasvata, oli aiheeseen pakko tarttua.

Minusta on äärettömän hyvä, että kasvatukseen puututaan, minusta on hyvin tärkeää, että kuritukseen puututaan.
Mutta haluaisin kiinnittää huomiota asiaan, johon tässä kampanjassa ei puututa ja mikä on mielestäni aivan yhtä vakava, jollei jopa vakavampi ongelma.
Henkinen väkivalta.
Mietitäänpä perhettä, jolla on hyvä maine, lapset ovat aina siistejä, ruokittu ja kaikki asiat hoidetaan, heidät haetaan ajoissa tarhasta/koulusta, on auto ja koira.
Kuitenkin kotona lapset saavat kuulla ensimmäisenä asiana aamulla, ennen aamupuuroa, että heistä ei ole mihinkään. Kotiin tuoduille piirustuksille ja kokeille tuhahdellaan, sanotaan, että suoraan roskiin vain.
Tällaiset lapset pääsevät läpi koko systeemin, ilman, että kukaan huomaa mitään. Nämä lapset saattavat olla hyvin hiljaisia ja kilttejä, mallioppilaita, joita kiitellään.
Mitään jälkiä ei näy missään.
Heistä kasvaa syvästi haavoitettuja aikuisia, joiden haavat eivät näy, eikä ehkä koskaan parane.

Henkinenväkivalta voi olla hyvin moninaista. Ei sen tarvitse olla uhkailua, nimittelyä tai edes huomattavissa olevaa. Se voi olla painostavaa ilmapiiriä, jossa leijuu sanaton uhka. Yht´äkkiset raivokohtaukset, jossa huudetaan ja lähdetään kotoa ovet paukkuen, uhataan kotia, lapsen ainoaa turvaa ja koko maailmaa. Äidin ja isän välisiä riitoja, joita lapset kuuntelevat, eivätkä ymmärrä. Sairaalloista mustasukkaisuutta ja toisen vahtimista. Pieniä sanoja, jotka uppoavat kuin veitsi voihin. Syvälle ja jättämättä mitään näkyvää vammaa.

Henkinenväkivalta tuntuu olevan väkivallan laji, joka on unohdettu. Jonka annetaan vain jatkua ja jatkua. Se, että sanot lapsellesi joka päivä, että olet täysin mitätön, ei ole laitonta, mutta jos läimäyttää lapseaan poskelle, joka päivä, niin johan on lastensuojelu paikalla.

Omien kokemusteni pohjalta uskallan väittää, että henkinen väkivalta on paljon traumatisoivampaa, kuin fyysinen väkivalta. Henkistäväkivaltaa, kun on äärettömän vaikea näyttää todeksi. Se kun voi olla vain sinun oma kokemuksesi, fyysinenväkivalta on kiistattomampaa.

Narsismista on puhuttu paljon. Narsistin uhriksi joutuminen on melkeinpä pahempaa kuin kuolema. Narsisti osaa asiansa. Narsisti osaa puhua ja kykenee osoittamaan kaiken ympärillä olevan vääräksi.

Narsisti on taitava, Narsisti saa sinut uskomaan, että olet hullu ja syyllinen. Narsisti saa haluamansa ihmisen lukkoon ja kykenee tuhoamaan, hiljaa tämän elämän. Eristää ja murskaamaan. Mutta eipä ole ketää tuomittu narsismista. Mutta kun nyrkit alkavat puhumaan, tulevat poliisit paikalle.

Henkisenväkivallan uhri on tilanteessa, jossa on sana sanaa vastaan. Koska uhrin itsetunto on usein murrettu palasiksi on hänet helppo puhua olemaan väärässä. Uhrin on myös vaikea käsittää, että hänelle on tehty väärin, kun sinäänsä mitään väärää ei ole tapahtunut.

Miten esimerkiksi pieni lapsi voi ymmärtää, että kaikki on muuten hyvin, mutta kotona on paha olla. Ruokaa on, puhtaita vaatteita on, leluja on, ketään ei lyödä, ei kuriteta. Mutta kotona on raskas ilmapiiri, on jotenkin vaikea hengittää.

Sitten aikuisena istutaan pitkään ja hartaasti terapiassa ja mietitään miksi on niin hiton pahaolla, ilman mitään syytä. Tai sitten jo hetkeä aikaisemmin päässä naksahtaa ja joku päivä koko perhe löydetään surmattuna ja ihmetellään, että miksi, tämähän oli niin ihana perheidylli.

Mutta kuten mainitsin, henkinen väkivalta ei jätä näkyviä merkkejä, sitä voi tapahtua millaisessa perheessä tahansa, sen olemassaoloa on vaikea todistaa.

Ainoa, mitä voimme jokainen tehdä on avata silmät ja katsoa ympärillemme. Nähdä siinä hiljaisessa ja kiltissä lapsessa muutakin, kuin helpon tapauksen. Kuunnella ja uskoa ystävän puheita puolison käytöksestä. Kiinnittä huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kuunnella lasta.

Mikä tärkeintä tunnistaa itsessään tai puolisossaan olevat merkit esim. narsismista ja tehdä asialle jotain. Usein ainoa asia, joka tässä kohtaa auttaa on pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä. 

Väkivaltainen ihminen lyö suhteellisen usein uudestaan ja narsisti ei parane. 

Mielessä piilevä sairaus vaatii paljon hoitoa ja paljon aikaa. Se ei välttämättä parane koskaan ja ketään ei voi rakastaa ehjäksi.

Henkisesti sairaan ihmisen on itseymmärrettävä olevansa sairas, vasta silloin paraneminen voi alkaa. Kukaan ei voi sitä hänelle kertoa, ei hän usko ketään, sillä kaikki muuta ovat valehtelijoita ja huijareita.

Henkinenväkivalta vammauttaa uhrin ehkä loppuiäkseen eikä kukaan välttämättä huomaa mitään. Eikä uhri välttämättä itsekään ymmärrä.

Haluaisin niin mielelläni nähdä myös kampanjan, jossa tuomitaan niin henkinen- kuin fyysinenkin väkivalta.

Ja vielä, jos olet joutunut henkisenväkivallan uhriksi, etkä tiedä miten jatkaa, niin silloin avuksi tulee mm. internet. Internetistä löytyy niin narsistien uhrien tuki ry. kuin muitakin vastaavia tukitoimia. On suuri helpotus ymmärtää, että minä en olekaan luulosairas ja hullu, vaan joku muu on. :)

Henkinenväkivalta on aivan yhtä tuomittavaa ja vastenmielistä kuin fyysinenväkivalta.

Pientä ja rauhallista

 Allu on tullut taloon ja sulattanut kaikkien sydämet. Pehmeä pieni terminaattori, joka osaa jo paljon kaikenlaista ja on niin kovin söpö. Tulee ainakin vielä toimeen toisten koirien kanssa ja toiset koirat tulevat Allun kanssa. Allu osaa jo matkustaa soutuveneessä ja on tutstunut kanoihin. Pissat ja kakat tehdään ulos ja jos tulee sisälle ne tulee vain niille varatulle paperille. Portaat osataan nousta ylös ja laskeutua alas. Ja hihnassa menokin on hienoa.

 Isoihin koiriinkin Allu tutustuu ennakkoluulottomasti. Minulla on taas hoidossa Brutus, saksanpaimenkoira, herra oli hiukan hämillään, kun pieni roikkuin korvissa, hännässä ja huulissa kiinni.

 Kalle on ottanut uuden tulokkaan hyvin vastaan, Allu tosin haluaisi leikkiä, mutta Kalle ei.

Äitikin pitää pojastaan hyvää huolta, kouluttaa ja leikkii pienen kanssa.

Ollessani tänään lenkillä Brutuksen kanssa nautin pitkästä aikaa. Kaunis syksyinen ilma, aurinko paistoi. Lenkjkiväylä kulkee hautausmaan viertä ja nautin saadessani katsellessa vanhaa hautausmaata ja sen kiviaitaa.
Istuimme hetkeksi hautausmaan kupeeseen penkille, ihailemaan maisemaa.

Hetkellinen onnentunne vierähti ylitseni. Tämä riittäisi minulle niin kovin hyvin. Koirien kanssa oleilu. Ainoat ihmiset kenen kanssa olen tekemisissä on TAkkutukka ja Saarenmies. Molemmat enemmän tai vähemmän kuudenkympin tienoilla. Saarenmiehellä on hyvää ruokaa ja ihastuttava rantasauna, minne olemme tervetulleita. Ja tietysti koirat ja saari.
Takkutukalla ja minulla on molemmilla omat kämpät. Ei tarvitse koko ajan tuijottaa toista. Koirat liikkuvat kämppien välillä oikein sujuvasti. Välillä ollaan tiiviisti yhdessä ja sitten taas saa olla ihan omassa rauhassa.

Sitten se pieni puutarhamökki, josta pidän äärettömän paljon.

Tämä riittää minulle.
En kaipaa yhtään enempää.
Elämän suuria ja hienoja asioita ovat nuo onnentunteet, vaikka ne kestäisivätkin vain 10 minuuttia ja sitten alkaisi taas ahdistamaan.
Sen onnentunteen muistaa ja helpottaa tietää, että niitä on olemassa. Ja aina joskus ne murtautuvat tämän kovan ja harmaan peiton läpi.
SEn vuoksi jaksaa taas hetken pidempään.

henkistä maailmaa

Nyt on muotia nähdä kummituksia, kokea edellisiä elämiä, nähdä tulevaisuuteen ja kokea "jotain" muutakin. Nyt on minunkin aika antaa lausuntoni tähän asiaan. Sillä niitä minulla riittää, lausuntoja. Asiaan kuin asiaan, oli minulla sitten tietoa tai ei.
No tässä asiassa tietoni perustuu lähinnä omiin kokemuksiin.
Vaikka olen vasta ohittanut 30 rajapyykin olen kerinnyt nähdä ja kokea aika paljon.

Lapsesta asti minulla on ollut mielikuvitusta vaikka muille jakaa, minulla on ollut omia maailmoita ja omia juttuja. En ole lähtöisin mitenkään uskonnollisesta perheestä. Emme me ateistejakaan olleet, mutta uskonnolla ei ollut mitään roolia meidän elämässä. Koulussa istuin uskonnontunneilla ja kävin joulukirkossa. Kävimme myös isovanhempieni luona syömässä juutalaisena pääsiäisenä ja uutenavuotena, äitini kun on juutalainen, mutta nuo asiat merkitsivät vain sitä outoa ja hyvää ruokaa. En mitenkään voinut käsittää, että juutalaiset olivat meitä aika monta tuhatta vuotta edellä.

Minä olen myös ollut aina pieni pelkuri, en sano tätä pahalla. Pelkäsin pimeää ja hirviöitä, yksinoloa ja kummituksia ja tappajaviiltäjäraiskaajia.
Mutta kuten sanoin, minulla on aina ollut vahva mielikuvitus. Eikä sitä suinkaan helpottaneet salaa lukemani Alibi-lehdet.
Ensimmäiset masennuksen merkit koin jo varhain, tasapainottelin ja selviydyin, jotenkin. Lukioaikana kuitenkin luokalleni tuli ihana tyttö, jonka kanssa aloin kaveerata. Hän ja hänen perheensä oli vahvasti uskossa. Hän osasi kampanjoida jumalan minulle oikein. Olin hänen luonaan, sain pahan pelkokohtauksen. Ja sain kuulla ilosanoman, demonit ne täällä riehuu, mutta Jumala auttaa.
Sain yht´äkkiä kaikkeen selityksen. Demonit ja saatana vs. jumala ja enkelit. ( demonithan on niitä langenneita enkeleitä, se 1/3 osa).
Mieletön selitys, kaiken kattava.
Vastaus.
Opin taistelemaan, sain mielikuvitukselleni selityksen.

Aloin lukemaan raamattua ja muita aiheeseen liittyviä kirjoja.( ihan suositeltavia muutenkin luettaviksi, saa näkökantaa asioihin)
muunmuassa seuraavat kirjat olivat todella hyviä.
Enkelit puhuvat minulle-Roland buck
Rebecca Brownin-kirjat
Paholaisen kirjeopisto-c.s.Lewis

Ja tietysti varmaan satoja muita kristillisiä teoksia mm Leanne Paynen kirjoja.

Mutta asia sana oli demonit, se oli vastaus kaikkeen. Demonit pelaa pelejään, saatana pelaa pelejään ja Jumala pelaa pelejään. Kaikki oli saatanallista ja kaikesta tuli ihmiseen demoneita, jotka horjuttivat uskoa jumalaan ja demoneista piti päästä eroon.
Armonlahjat olivat myös äärettömän arvostettuja.

No myöhemmin vieraannuin kirkosta ja lopulta erosin koko instituutiosta. Olin kovin pettynyt Jumalaan, demonit tulivat tutuiksi, jumala ei.

Olen aina ollut äärettömän kiinnostunut, niin kiehtovasta ihmismielestä. Ihmismielessä on niin paljon salattuja asioita, joita emme varmaan koskaan tule ymmärtämään.
Kun uskossaolo aikanani käsiteltiin paljon pelkojani ja sitä, kuinka öljysin käppäni ja ajoin pois demonit jumalan nimessä eikä kodissani ollut mitään demonista ja silti pelko oli läsnä. Kunnes sielunhoitotilanteessa eräs ihminen totesi, ei ne pelot ole sinun ulkopuolella, ne on sinun sisällä.

Tämä lause on jäänyt pyörimään päähäni. Asiat ovat meissä, ei meidän ulkopuolella.
Minä en usko kummituksiin, en usko edellisiin elämiin, en usko ufoihin, enkä henkiparantamiseen tms.
En kuitenkaan kiellä ihmisten kokemuksia niistä. Mutta väitän, että nuo kokemukset ovat ihmisessä itsessään, eivät ulkopuolella.
Samoin kuten pelko on minussa, minun mielessä, ei ulkopuolella, sillä ei ole olemassa.

Kuten sanoin, ihmisenmieli on suunnaton. Ihmisen pään sisällä tapahtuu asioita, joita emme ymmärrä. Ja koska emme ymmärrä tätä kaikkea haluamme sille selityksen ja kuinka oivia selityksiä ovatkaan kummituksen ja edelliset elämät.
Jumala on oivallinen ja aivan mahtava selitys, vastaus kaikkeen.
Mutta minä en halua valmiita ja liian helppoja selityksiä.

Otan itseni esimerkiksi.Olen siis pienestä asti ollut pelkojen riivaama, masentunut, mielikuvitushahmoja omaava, erilainen. Nyt olen 30 ja asiaa on ruvettu tutkimaan uudelta näkökannalta.
Jospa onkin käynyt näin: minulla on jonkinasteinen diagnosoimaton hahmottamis-ja tarkkaavaisuushäiriö. Tämän seurauksena minun on ollut vaikea ymmärtää asioita ja tulla ihmisten kanssa toimeen, olen kokenut itseni ulkopuoliseksi ja luonut oman maailmani.
Sen lisäksi minulla on kahdeksanvuotiaana diagnosoitu aivokasvain. Joka selittää paljon ja lisää.
Koska olen ollut herkkä, erilainen, en ole ihan ymmärtänyt, olen kokenut vanhempieni avioeron ja siihen liittyneet asiat hyvin voimakkaasti, kuten myös täyden kykenemättömyyden koulussa ( johon saattoi paljolti vaikuttaa mahdollinen tarkkaavaisuushäiriö) ja epäsosiaalisuuteni
Ja mitä tästä sotkusta syntyy, masennus, jota ei kerrota kenellekään, joka saa olla hoitamattomana yli kymmenen vuotta ja kun sitä ruvetaan hoitamaan, asiat alkaa purkautua ja huomaan olevani työkyvytön. Lumipallo, joka sai kasvaa vähän liian suureksi.

Tämä kaikki tapahtuu minun aivoissani. Ei minun ulkopuolellani, tässä ei ole entisenelämän traumoja tai demoneita mukana. Tässä on mukana pienet aivot ja kuoppainen tie.
Vaikka ne olisivat äärettömän helppoja ratkaisuja. Ohittaa itseni tarkastelu ja huomata, että vika/syy onkin minussa, minun aivoissani, eikä jossain ulkopuolisessa.

Mutta, en suinkaan tuomitse vaihtoehtoista lääketiedettä tai ihmisiä, jotka haluavat jutella enkeleille tai näkevät kummituksia. Kunhan siitä ei ole mitään haittaa. Kuten psykiatrian erikoislääkäri Heikki Nikkilä totesi: näistä ei ole haittaa niin kauan kun ne eivät alenna toimintakykyä tai estä elämistä. Jos niin on, kannattaa hakeutua lääkäriin.

Vyöhyketerapia, kivihoidot, reikihoidot, shamaanihoidot, mitä kaikkea onkaan saattavat oikeasti toimia. Siis ihmisen mielenkautta, uskon että kosketuksen ja kohtaamisen voima on suuri. Koska uskon että, psyyke ja fysiinen olemus ovat vahvasti yhteydessä. Jo kaupan kassan kohtaamisella on ihmeellinen vaikutus.

Ns."huuhaa-hoito" toimii plasebona, jos siihen uskoo se saattaa jopa auttaa jonkin verran. Mutta vaikutus on usein hyvin hetkellistä ja ohimenevää. Positiivinen asenne ja halu taistella ja selvitä auttaa tunnetusti paranemiseen, mutta harvoinpa se pelkästään auttaa.
Mutta lääketiede, yhdistettynä mieleen on tappavan hyvä yhdistelmä.( siis sen taudin kannalta) Ei tietenkään aina. ;)



Loppukaneettina tälle suunnatoman sekavalle sepostukselle:
Ihmisen mieli on suuri ja tuntematon. Ja usein asiat ovat ovat meidän sisällä, ei meidän ulkopuolella.
Tämä kaikki on äärettömän kiehtovaa.

Elämäni koirana

ole koskaan ollut koira ihminen. Olen aina ollut kissaihminen, vannonut kissojen nimeen. Nyt on elämääni tullut suurta muutosta., lähinnä Takkutukan myötä. Hänellä kun on se koira, Lippe. Lippe oli hyvin helppo koira tutustua. Koska hän nyt tuppaa olemaan kaikkien kaveri.

 Takkutukka kun on mukana opaskoiratoiminnassa, olen tutustunut opaskoiriin ja heidän käyttäjiin. Koska tuttavapiiriimme kuuluu myös opaskoirakouluttaja, olen saanut tutustua vielä enemmän koiriin. Saarenmiehelläkin on koiria, sielläkin olen noihin otuksiin päässyt tutustumaan.

 Keväällä tuli esille Lippen astuttaminen.Sainpa siis käydä läpi koko koiran tiineyden ja synnytyksen.

Kesällä luonani oli hoidossa kaksi suursnautseria Aku ja Joda.

Nyt melkein kaksi viikkoa on luonani saksanpaimenkoira lempinimeltään Burde

Ja yllätys yllätys, ensi viikolla luoksemme muuttaa asumaan Allu, Lippen poika.

Olen siis joutunut koirien valtaan.
Kalle kissa on kuitenkin vielä voimissaan ja hyvin hyvi hyvin lähellä sydäntäsi.

Siispä koira. Se on mielenkiintoinen otus, jos nyt verrataan kissaan.
Kissa, kuten koirakin tykkää liikkua ulkona, mutta kissa osaa tehdä tarpeensa sisähiekkalaatikkoon  ja selviää elämänsä sisäkissana, eikä vaadi säännöllistä ulkoilutusta. Kissa pärjääkin vuorokauden tai parikin ihan yksin kotona, tai vaikka pidempään, kunhan joku käy ruokkimassa.
Koira ei ole lainkaan sellainen. Koiraa ei voi jättää yksin vuorokaudeksi, koiraa pitää pissattaa ja lenkittää säännöllisesti, toivottavaa olisi ainakin 3-4 kertaa päivässä. Koira tarvitsee seuraa, se ei ole itsenäinen kodinvaltias kuten kissa.
Koira sitoo paljon enemmän kuin kissa, tai joku muu lemmikki. Menot on suunniteltava koiran mukaan.

Koira pitää kouluttaa, kissaa ei tarvitse, sitä voi koutluttaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Koirasta voi tulla hirviö, jos sen koulutus laiminlyödään tai sitä ei osata ollenkaan käsitellä. Varsinkin isosta koirasta. Koira tarvitsee aktiviteetteja.

Mutta koira antaakin paljon enenmmän, kuin kissa tai joku muu lemmikki. Koira on perheenjäsen, se on mukana touhuissa. Kun talossa on koira on koko ajan seuraa. Minun kokemukseni on, että koirat aistii tunnetiloja hyvin, se huolestuu, jos emäntäperheessä on hätäå ja huomaa jos iloitaan. Koirat tulevat myös usein lohduttamaan.
Pakkohan se on myöntää koira tuo kotiin turvallisuutta, varsinkin isokoira, saksanpaimenkoiran kanssa saa ulkona kävellä rauhassa, ei muuten kukaan tule söpöttämään mitää. Koira on helpompi ottaa matkalle kuin kissa, ainakin minun mielestä. Koira kävelee itse ja osaa ( toivottavasti) käskystä olla paikallaa, Kissa tarvitsee sen kuljetusboxin. Varsinkin jos on iso kissa on kantaminen tuskaa.  Kissalle pitää huolehtia pissapaikka, koiran voi päästää tarpeilleen lähimmälle ruohomättäälle.

On siis ollut mielenkiintoista tutstua koiriin. Noihin arvoituksellisiin otuksiin, joita otamme kotiimme asumaan. Myönnän, kyllä kissa on arvoituksellisempi. En voi sille mitään mutta mielessäni on hyvin vahvana Karvinen sarjakuva ja siinä olevat kissan ja koiran roolit. Kissa on se itsenäinen ja fiksu, koira on se hieman selkärangaton ja tyhmä.

Mutta siis, ottakaa koira vain jos olette varma, että olette valmiita sitoutumaan. Olette valmiita kasvattamaan sitä ja muuttamaan elämänne koiralle sopivaksi.
Koska koiran koulutus on kuin olisi pikkulapsen kanssa. Periksi ei saa antaa, on oltava johdonmukainen ja aikuinen tai koiran tapauksessa laumanjohtaja. Hellyyttäkin toki tarvitaan, mutta hellyydellä ei tee mitään, jos koira tai lapsi on perheen johtaja. Siinä saa isi ja äiskä vääntää monet itkut ja sitten pitää kutsua ammattilaiset paikalle. Johtopäätöksenä on se, että koirassa tai lapsissa ei ole mitään vikaa, vika on kasvattajissa. Onneksi sekä lapset, että koirat ovat oikealla kasvatuksella muokattavissa uudestaan oikeille teille.
 Kuulostiko kamalan raa´alta? Sitä se onkin.
Koirat, kuten lapsetkin ovat kyllä fiksuja ja oppivat kerrasta jos haukkumalla tai itkemällä annetaan periksi. Ne oppivat hetkessä, että jos en syö tätä ruokaa, tulee kohta jotain parempaa. Sitten äiskä ja iskä itkevät taas.

Ennenkuin hankkii perheeseen koiran ( tai lapsen) on syytä tutustua ammattikirjallisuuteen. Vähän lukea, että mikä kannatta. Kannattaa käydä tutustumassa muihin koiriin ( tai lapsiin) ja käydä vaikka koiranäyttelyssä tai ulkoiluttamassa naapurin koiraa. Lapsinäyttelyitä ei onneksi ole, mutta naapurin kultakurkkua saa varmaan lainata hetkeksi harjoituskappaleeksi.

Jos koiran historia muuten kiinnostaa kannattaa lukea Tiina Raevaaran uutuus teos Koiraksi ihmiselle. Tässä yksi arvostelu.


Laitetaan vielä kuva Lippen palleroista, on ne niin somia.

ps. 13.10 Saapui Allu kotiin

Jos omat voimat pettää, on todella suuri hätä.

Hypin seinille kun kuulen sen laulun. Samuli Edelmanin ei mitään hätää. Minulla ei ole laulajaa vastaan mitään, vaan juuri tuota kyseistä laulua.
Siinä kerrotaan niin kovasti siitä, että kun omat voimat ei riitä, niin ei mitään hätää, koska minä hoidan ja minuun voi luottaa ja minä pyyhin kyyneleet.
Bull shit, sanon minä.
Kun omat voimat loppuu on hätä. Silloin on todella iso hätä. Kuten Teleks laulaa: niin nukkuu väki, joka näki miten mulla meni, mut ne silmät ummistaa....Ei silloin jaksa, eikä kukaan maksa laskuja ja pudotus on vapaata.
Minusta se kertoo enemmänkin siitä mitä todellisuus on silloin kun elämältä putoaa pohja. Silloin on yksin. Silloin on totaalisen yksin. Silloin ei kukaan tule maksamaan laskuja, silloin ei kukaan tule täyttämään kelan kaavakkeita, silloin ei kukaan mene käymään kaupassa puolestasi, silloin ei kukaan tuo ratkaisua.

Ne on tehtävä itse.

Kukaan ei voi olettaa, että joku tulee ja kantaa. Oma puoliso, oma ystävä, omat vanhemmat, oma perhe. Koska missään ei sanota, että heidän pitäisi osata,  pystyä tai jaksaa. Missään ei velvoiteta ketään auttamaan. Meillä kaikilla on omat huolet, murheet ja surut.
Kuulostaa kylmältä ja kamalalta. Mutta se on todellisuutta.
Koska aihe on niin laaja otan käsittelyyn masennukseni. Olen kokenut ja nähnyt mitä on resurssipula. Mitä tapahtuu, silloin kun ei ole enää rahaa auttaa. Silloin vaan levitellään käsiä ja sanotaan, että sorry. Kokeile jotain muuta. Olin totaalisen yksin.
En ollut osannut kertoa kenellekään, en osaa ottaa vastaan apua.
Menin yksityiselle lääkärille, sain lääkityksen ja sairaslomaa. Mutta silloin on itse pidettävä huoli, siitä että varaa seuraavan lääkärikäynnin, että saa jostain rahaa, jolla elää, että jaksaa seuraavaan aamuun.
Sitten piti aloittaa terapia, etsiä terapeutti, hakea Kelalta kuntoutustukea... ja sitten ottaa vielä vastaa se kelalta tuleva kielteinen päätös kuntoutustuesta, koska on liian sairas kuntoutuakseen.
kukaan ei ota sinuun vapaaehtoisesti yhteyttä ja pohdi työelämän järjestelyjä, kerro mitä tukia haetaan ja mistä, varaa puolestasi lääkäriaikoja.kukaan ei kerro sinulle kuntoutusmahdollisuuksista, ellet itse ota selvää. Kun sitten viimein herää keskellä yötä siihen, että maailma kaatuu päälle ja ottaa käyttöön viimeisen oljenkorren ja lähtee päivystykseen, lykätää käteen diapam ja sanotaan, että huomenna on ehkä parempi päivä.


Yritin kerran varata aikaa lääkärille julkiselta puolelta. Vastaus oli, että ei ole lääkäriä, jos on akuuttia mene päivystykseen. Ja sitten taas psykiatrisen polin asiakkaaksi ei pääse ilman lääkärin lähetettä, kriisikeskukseen on turha ottaa yhteyttä, jos päällä ei ole jotain suurta kriisiä. Jos masennus on kestänyt jo pitkään, ei se ole oikeastaan mikään kriisi.


Viimein kun kolmen vuoden jälkeen lopetin terapiani. ( Josta kelan tuen lisäksi, jouduin itse maksamaan tuhansia euroja) ja olin puoli vuotta vailla mitään hoitosuhdetta, lääkärini kirjoitti sen lähetteen minulle psykiatrian polille.
Ensimmäisen kerran koin, että joku auttoi. Minulle soitettiin sieltä päin, minun luokseni tultiin, minua kuunneltiin ja minulle varattiin lääkäriaika.
Eivät he maksa puolestani laskuja, käy hammaslääkärissä ja täytä kela-kaavakkeita, mutta nyt on ainakin joku taho, jolla on vastuu minun hoitamisesta.
Ensimmäisen kerran.


Kuten jo aikaisemmissa postauksissa olen kertonut, olen elämässäni kokeillut kaikkea oloni lievittämiseen.
Kirkkoa ja Jumalaakin. Tuloksetta. Aikoinani itkin eräälle tutulle, että en jaksa enää. Hän lohdutti, että ei se haittaa Jumala kantaa. Mutta jo silloin esitin sen ikävän kysymyksen, että jos en huomenna nouse sängystä, meneekö hän kelaan pulestani hoitamaan sovitut asiat, meneekö hän koiran kanssa ulos puolestani.
Vastaus oli, että no ei.... mutta antaa voimaa, tehdä nämä asiat itse.
Entä jos ei anna, mitäs sitten?
No ehkä et ole uskonut tarpeeksi lujasti, tai ehkä tämä on opetus tai ehkä..... tuntemattomia ovat herran tiet.
Se siitä sitten.

Minusta olisi ihana uskoa Jumalaan, heittäytyä siihen lapsenomaiseen uskoon, että kyllä minusta pidetään huoli. Rukoilla ahkerasti ja uskoa hyvään ja taivaaseen.
En osaa, enkä voi. Olen nähnyt ja kokenut liikaa. Olen pettynyt liian monesti. Nähnyt ja kokenut elämän reaaliteetit.

Palataan vielä niihin läheisiin. Kuten jo mainitsin, kukaan ei velvoita heitä osaamaan, jaksamaan ja pystymään. Kukaan ei voi velvoittaa heitä ymmärtämään. kukaan ei voi velvoittaa toista kantamaan taakkaansa.
Niitä ihania ja auttavaisia on aina, heitä jotka haluavat hyvää ja ovat valmiina. Mutta eivät hekään ole jumalia, eivät he ole kaikkivoipia, he ovat ihmisiä omine rajoituksineen.

Loppuyhteenvetona siis, sinä olet yksin sen kaiken keskellä. Kukaan ei pääse pääsi sisään, kaikki eivät ole valmiita auttamaan, yhteiskunnalla ei ole resursseja, olet vain yksi monien joukossa. Lohdutonta, mutta totta.
Kirjoitan näin lohduttoman jutun, enkä osaa antaa vastausta kuitenkaan siihen ratkaisevaan kysymykseen, että mitä sitten?
Silloin on vain jaksettava, ryömittävä päivästä toiseen, niillä voimin kuin kykenee. Elettävä hetkessä, toivottava, että seuraava hetki on perempi, tai sitä seuraava tai sitä seuraava.
Mutta toivolla ei makseta laskuja ja hoideta rahaa elämiseen. On vain odotettava, että aika kuluu. Toivottava, että jonain päivänä...
Toivolla jaksan eteenpäin itse, että jonain päivänä on taas mukava herätä, että jonain päivänä.

Tai sitten voi mennä kelaan tai terveyskeskukseen, heittäytyä maahan ja saada itku-potku-raivarin. Kyllä silloin joku tulee auttamaan, toivottavasti.

Tässä tämä.

ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun

Syksy tulee ja tuo aina uusia tuulia tullessaan, ei aina kovin lämpimiä. Kirjoitan tätä tekstiä siskoni luona, olen täällä seuraavat pari viikkoa. Lastenhoitoapuna ja seurana.
Sisko on aloittanut työt ja Kummatyttö tarhan .Koska siskoni mies sattuu juuri nämä viikot olemaan niin kiinni töissä, ettei voikaan hakea Kummatyttöä hoidosta, riensin minä apuun. Eikä tässä oikeastaan tarvita apua kuin kolmena iltana viikossa ja parilla muulla kerralla.
Mukavahan tuon Kumman kanssa on olla, hän täytti juuri kaksi vuotta ja on ihmeellistä katsoa, kuinka pienen maailma kasvaa koko ajan.

Kukka-kissan kuolemakin tuo muutoksi ja Lippen penikoiminen. Meille taitaa tulla Kallelle kissakaveri ja koirakin, Lippen oma poika. Mutta siitä tuonnempana. Takkutukan kanssa, emme ole vieläkään muuttamassa yhteen.


Ehkä suurin uusi muutos on kuitenkin se, että kesällä lääkärini kirjoitti lähetteen Pikkukaupungin psykiatrian keskukseen. Ensimmäinen aikani sinne olikin elokuun lopussa. Toimintaterapeutille.
Työtilojen puutteessa tuli hän visiitille minun luokseni.
Olemme nyt tavanneet neljä kertaa.  Olen hämmästynyt, olen todella seko, en ollut ymmärtänyt, että olen niin pahasti vipsahtanut.
Tai no, miten sen nyt luonnostelisi...

Koskaan asioihini ei ole yhtä hyvin paneuduttu kuin nyt. Koska terapiassa minä enemmänkin määräsin puheenaiheen. Nyt kysellään ja täytetään kaavakkeita ja puhutaan ja kerrotaan. Toki ensimmäisenä täytettäväksi tuli masennustesti, alkoholikysely ja elämäntyytyväisyyskysely. No alkoholikysely oli nopeasti täytetty, käytännössä kulutus on olematonta, en myöskään ole raskaana, enkä käytä huumeita.
Masennustestistä tuli sen verran pisteitä, että pääsin vaikeanmasennuksen puolelle ja elämäntyytyväisyystesti kertoi, että olen erittäin tyytymätön.
Yllätys.

Ensin mietittiin päämäärää. No olisihan se ihan kiva, jos aamulla olisi kiva nousta sängystä, tai edes viitsisi nousta. Jos voisi ihan vaan olla iloinen kun aurinko paistaa.
Huomattiin, että keskittymiskykyni on olematon, puuhaan ja touhuan eli höslään koko ajan. En istu paikoillani, en kävele vaan juoksen ( siis pikakävelyä) ja Takkutukka tulee aina pitkällä perässä ja huutaa hidastamaan.
Mitään on vaikea aloittaa, mutta kun aloitan tapahtuu ja paljon. Nukkumiseni on totaalisen outoa ja viottunutta, syömisestä puhumattakaan. Lääkkeet sentään yleensä otan ajallaan. Hahmotuskykyni on olematon ja eksyn suoralla tiellä. Stressaan ja huolehdin.
Koen huonoa omaatuntoa laiskotellen tuhlatusta ajasta ja kaiken pitää olla järjestyksessä. Ahdistun ja olen koko ajan valmiustilassa, paitsi yksinollessani.
Se, että olen ollut pienestä asti yksin ja välttelen ihmisten seuraa on ihan ok, mutta on sekin merkki jostain.

Toimintaterapeutti arveli oireiden perusteella, että minulla SAATTAISI olla oireiden perusteella jonkinasteinen diagnosoimaton tarkkaavaisuushäiriö. Joka on muuten saattanut olla syynä aikoinaan koulunkäynnin vaikeuteen.

Ja sitten vielä siihen päälle se pitkäkestoinen ja sitkeä masennus, joka keikkuu vaikean ja keskivaikean välillä.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta myös masentavalta.
Tuleeko minusta koskaan normaalia yhteiskunnanjäsentä, työkykyistä sellaista ja haluanko minä edes sellaiseksi.
Se aiheuttaa paljon tunteita, koen olevani epäonnistunut ja saamaton. Kaikki muut ovat saavuttaneet jotain, paljonkin.
Vertaan itseäni tietysti lähimpiini, siskoihini.
Onko minusta mihinkään, jääkö minusta edes muistoa jäljelle?
Eihän minulla ole edes lapsia, enkä haluakaan.
Olenko turha yhteiskunnanelätti, joka on oikeasti vain laiska ja saamaton. Saisinko itsestäni työkykyisen, jos puskisin vain eteenpäin, kivusta välittämättä ja sitten hetken kuluttua se hellittäisi.

Jään odottamaan sitä repaleista lokakuuta.
Ja koiria kotiin.

Syntymää

Olenhan tässä kesän postauksissa kertonut, että Lippe on tiineenä. Minulla oli ilo ja kunnia olla penikoinnin ajan Lippen seurana kasvattajan kennelissä.
Lippen mahasta putkahti maailmaan seitsemän ihanaa pötkylää.
Tämä penikoiminen oli vain hiukan vakavampi kuin yleensä. Lapsivesi oli vihreää, se tarkoittaa, että jonkun pennun istukka on irronnut ja tästä seuraa hapenpuute ja pennun menehtyminen. Kiire oli myöskin siksi, että Lippellä ei supistukset alkaneet lainkaan.

Koira pakattiin autoon ja eikun vauhdilla lähimpään päivystävään eläinlääkäriin, koska sattui olemaan lauantai.
Lippelle laitettiin tassuun kanyyli, jota kautta laitettiin kalkkia ja oksitoniinia, jotka auttavat supistusten alkamiseen. Johan suopistukset alkoivat ja Lippe pullautti kolme pötköä.
Siihen eläinlääkärin lattialle.
Mutta sitten supistukset loppuivat, uudet lääkeannokset eivät auttaneet ja loput pennut oli leikattava ulos. Koirilla on pentujen tarkkaa lukumäärää hyvin vaikea arvioida, sillä ultra ja röntgen eivät anna luotettavia tuloksia, koska ne pennut ovat hyviä soluttautumaan emon mahan syövereihin.

Ei siis auttanut muu kuin jättää Lippe eläinlääkärin hoivaan ja mennä tunniksi viettämään aikaa. Tunnin kuluttua saavuttuamme eläinlääkäriin, oli meitä vastassa nukkuva emo, jolla oli seitsemän pientä kääröä etsimässä jotain imettävää.
Soitin Takkutukankin paikalle ihastelemaan vastasyntyneitä.
Kun Lippe hiukan tokeni, nostettiin pennut pahvilaatikkoon, jossa oli pyyhe ja lämmenvesihanskoja. Lippe oli kanssani auton takapenkillä.
Kotiin päästyämme Lippe pääsi omaan pentupesäänsä ja pötkylät autettiin nisille imemään. pienestä tokkurasta huolimatta tuore äiti alkoi jo hoitaa poikasiaan.

Pienet koiranpennut ovat sokeita ja kuuroja. Ne nukkuvat ja imevät maitoa. Kakkaavat vähän, emo syö kakan, nuolee poikasia ja pissattaa ne nuolemalla. Emon nuoleminen auttaa mm. poikasten verenkiertoon.
Lippe jaksoi ensimmäiselle pienelle uloskäynnille illalla.
Siinä sitä sitten istuttiin ja tuijoteltiin.
Vähän myös pidettiin silmällä, koska usein keisarileikkauksen läpi käyneet emot hylkivät aluksi pentujaan, Lippen kanssa ei mitään tällaista ollut havaittavissa ja haavakin oli siisti ja ilmeisen kivuton.

Eilen pennut täyttivät viikon. Ne ovat kasvaneet suunnattomasti. Syntymäpaino oli n.200-300g ja on jo nyt paljon enemmän.
Torstaina menemme Takkutukan ja parin muun koiraihmisen kanssa katsomaan pentuja ja Lippe-mammaa.

Hauska yhteensattuma oli, että siitä samasta eläinlääkärihuoneesta, josta 2,5 viikkoa aikaisemmin olin poistunut kuolleen Kukka-kissan kanssa poistuttiin nyt laatikollisen vastasyntyneitä ja pöhnäisen äidin kanssa.
Näin sen ympyrä sulkeutuu.

Kalle-kissa voi hyvin, viettää laatuaikaa kahdestaan Takkutukan kanssa.

Kävin ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen sienimetsällä Saarenmiehen kanssa, hän keräsi kylläkin marjoja, minä löysin ison kasan lampaankääpiä, se yksi harva sienilaji, jonka tunnistan. Takkutukka tuli ne paistamaan.Sain Saarenmieheltä myös laatikollisen omenia, tein eilen elämäni ensimmäisen  omenapiirakan, hyvää tuli.

syksystä talveen

Minulla on äärettömän ristiriitaiset tunteet syksyn suhteen.Toisaalta syksy on kaunis vuodenaika, kuulas, kirpakka ja värikäs. Ensilumikin on kiva asia. Aamulla ohuessa jäässä olevat vesilammikot ja lasten ensimmäiset pulkkalaskut mäessä, jossa ruoho vielä pilkistää.
Mutta, kun se pimeys ja kylmyys, se kestää niin todella kauan.
Eikö syksy voisi kestää pari kuukautta ja talvi sellaisen kuukauden päivät ja sitten taas kevät ja kesä kehiin.
Tai voisin nukkua talviunta, nukahtaisn tuossa lokakuun puolessa välissä ja heräisin huhtikuun alussa.

Inhoan pimeää, jatkuvaa pimeää ja kylmää. Sitä, että kun työntää nenänsä ovesta ulos, pitää pukeutu eskimoksi. Tukka on aina huonosti pipon alla, housut ei mahdu päällä, kun alla pitää olla kunnon pitkät kalsarit ja kaupassa on hiton kuuma, koska pitää raahata niitä hemmetin toppavaatteita mukana.
Ei kiva.
Ja sormet on aina jäässä.
Se pahin, se on joulu. Sen voisi pyyhkiä kalenterista yli. Yritä nyt sitten päättää olla viettämättä joulua, kun kaikki muut sitä viettävät.Ja touhuavat ja stressaavat ja ostavat lahjoja ja hymyilevät niin, että ikenet kiiluu.

Ja tätä kaikkea ennakoi syksy. Syksyllä kaikki kuolee hiljaa, valmistautuu talvehtimaan. Linnut lähtevät ja viisaat eläimet painuvat talviunille.

Vaikka yritän tähän pakolliseen, pitkään ja pimeään vuodenaikaan suhtautua edes jotenkin positiivisesti, niin tökkii. Mutta siis, kuten sanoin, olen ajatellut hankkia sukset. Tuossa viereisen järven jäällä, kun on aina hitsisti latuja ja on suoraa, ei ole ylä- ja alamäkiä.
Olen viimeksi hiihtänyt Norjassa vuonna 1991, pakotettuna ja itkien.
Saas nähdä kuinka luistaa nyt 20 vuotta myöhemmin.
Luistellut olen viimeksi myös pakotettuna joskus 90-luvulla, ehkä pitää sitäkin harjoitella, keskellä yötä yksin, kun päässä on kypärä ja pitää muistaa ranne- ja polvisuojat.
Pyöräänkin pitäisi hankkia talvirenkaat ja katsoa uskallanko ajaa talvella, sitä en ole koskaan tehnyt. Olen kuiten aloittanut pyöräilyn vasta nyt uudestaan, monien vuosien tauon jälkeen.

Huomenna lähden koirakätilöksi, tai ainakin henkiseksi tueksi.Lippe kun on siellä kasvattajan kennelissä tekemässä pentuja, menen sinne joksikin aikaa avustajaksi.
Kun sieltä kotiudun, olen pari viikkoa kotona, laittelen mökkiä syyskuntoon ja sitten lähden Helsinkiin, siskon luokse pariksi viikoksi. Siellä kun tarvitaan tilapäisesti lastenhoitajaa.
Odottelen tässä uutta päätöstä KEVAlta, voihan se tietysti olla, että sieltä tulee hylky uuteen kuntoutustukihakemukseeni ja olen lokakuunalusta, vapaassa pudotuksessa. mutta en halua tai jaksa miettiä sitä.

Kaikista eniten hirvittää, tuleva kevät. Tai vain yksi asia siinä. Silloin tulee täyteen kaksi vuotta sairaslomaa. Eikä minulla ole aavistustakaan, että mitäs sitten. Saanko jatkaa eläkettäni, vai olenko pakotettu töihin. En edes viitsi miettiä sitä tämän enempää.... Muuten tippuu pää, jo ennenkuin syksy kerkeää kunnolla alkaa.

Viimeinen matka

Kukka, pieni ihana kissani, lähti tästä maailmasta, eilen keskiviikkona. Vanha kissahan hän oli, pitkään ollut jo laiha, mutta jaksoi leikkiä, syödä ja pestä itseään. Tiistai iltana Takkutukka oli huomannut, että kaikki ei ole enää hyvin. Hän soitti minulle keskiviikkoaamuna ja sanoi, että nyt on aika tehdä päätös.
Hyppäsin hetimiten bussiin ja matkasin Takkutukan luo. Ennen sitä kävin kyllä alkossa, ostin Takkutukalle viskiä ja minulle mansikka kuohuviiniä.
Nähtyäni Kukan ymmärsin, että nyt on aika. Eläinlääkäristä löytyi aika klo. 14.00. Soitin samantien Saarenmiehelle ja kysyin saadaanko tulla hautaamaan Kukka. Vastaus oli tottakai.
Siinä sitten paritunti vietimme Kukkaa halaille ja pusitellen, itkien.
Naapuri vei meidät autolla eläinlääkäriin, Kukka matkusti sylissäni filttiin käärittynä. Eläinlääkäriasemalla oltiin kovin ystävällisiä, pääsimme odottamaan toimenpidehuoneesen, Kukka oli hiukan hermostunut, mutta rentoutui nopeasti ja alkoi torkkumaan. Eläinlääkäri oli erittäin ystävällinen nuori nainen. Kukka sai ensin nukutusainetta, jaksoi vielä vähän vastustella piikkiä. Siihen hän sitten nukahti, silittelyyn ja pussailuun. Meidän itkuun. Kymmenen minuutin kuluttua eläinlääkäri tuli uudelleen. Sanoi vielä antavansa anestesialääkettä suoraan sydämeen ja sitten myrkkypiston. Kukan sydän vielä löi, mutta muuten hän oli onnellisesti muissa maailmoissa. Kenties leikkimässä vihreillä niityillä ja syömässä katkarapuja.
Eläinlääkäri kysyi haluammeko siirtyä viereiseen huoneeseen odottamaan kun hän pistää sydämeen. Emme halunneet.
Olemme molemmat nähneet eläimen kuolemia ennenkin ja piikkejä. Siinä sitten vielä Kukkaa silitimme, kunnes lääkäri ilmoitti, että nyt on sydän pysähtynyt.
Käärimme Kukan tuttuun kukkakankaaseen ja laitoimme hänet kassiin. Kukka matkusti takaisin sylissäni, se oli kuin kerälle nukahtaneena, pehmeä ja lämmin, silitin sitä koko matkan.
Kotiin päästyämme haimme kotoa kuohuviinipullon ja soudimme saareen.
Kukka sai kauniin hautapaikan veden äärestä. En halunnut Kukalle mitään muistopaikkaa tai muutakaan, siksi päätimme sen haudata saareen, jonnekin vähän kauemmaksi.

Joimme vielä kuohuviinit.

Koko ilta meni puoli huurteessa ja vielä on tämä päiväkin mennyt. Kyyneleet ovat kastelleet poskeni, kun tätä kirjoitan. Ottaa koville.
Mutta yritän lohduttautua, Kukka eli hyvän ja pitkän elämän. Huonontuminen tapahtui äärettömän nopeasti.Kuolema oli rauhallinen ja hautapaikka kaunis.

Näin se elämä menee, Lippe odottaa viimeisillään pentuja ja Kukka kuolee. Kalle ei onneksi ole moksiskaan. Haluan uskoa, että se jotenkin ymmärsi, että Kukka oli sairas ja sille oli hyväksi lähteä.

Lepää rauhassa rakas Kukkani, minun poikani ja Takkutukan oranssiapina.

aika menee

Aika menee niin hirmuista vauhtia. Sitä sanotaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika menee. Lapsista sen huomaa parhaiten. Juuri syntynyt kumma-tyttöni täyttää jo kaksi, toisen siskoni lapset ovat jo koulussa. Hurjaa.
Ajan eteenpäin meneminen pelottaa, noin niinkuin isommassa mittakaavassa. Usein toivookin ajan menevän nopeasti eteenpäin, hokiessaan mantraa: huomenna on paremmin.
Ollaan kallistuttu heinäkuun loppupuolelle, en haluaisi, mutta on pakko sanoa, että kallistumme uhkaavasti syksyyn.
Siitä on olemassa paljon merkkejä. Luonto muuttuu, kaikki on jo tummanvihreää, marjat kypsyvät ja kukkaset alkavat olla ylikukkineita. Kaupassa on tullut suurin osa kesävaatteista ja tavaroista alennukseen ja syksyn uutuuksia on alkanut ilmestyä. Kohta alkaa postilaatikosta tippumaan back to school-mainokset. Uusia reppuja, kyniä, kumeja ja penaaleita.

Ajan kuluminen pelottaa kovasti. Olen viimeiset puolitoistavuotta elänyt puolenvuoden jaksoissa. Jos jotain hirvittää pätkätyöt on tämä vähän sama asia, koskaan ei tiedä mitä puolen vuoden jälkeen tapahtuu. Kuntoutustukihakemukset, kun ovat aina puolelle vuodelle.
Koko ajan joutuu miettimään tulevaa.
Joutuu koko ajan kuulostelemaan itseään, että joko minusta on takaisin työelämään ja se helvetillinen pelko, kun huomaa sen puolenvuodenrajan taas lähestyvän ja itse tietää, että tämä ei tule onnistumaan. Mutta kun siitä pitäisi vakuuttaa kasa muitakin ihmisiä.

Ja taas nostaa päätään sama ongelma, kun minusta ei näy, että mitään vikaa olisi. Joskus iskee epätoivo, pitäisikö tässä maalata naamansa huulipunalla, vetää päähän vappuperuukki ja mennä kaupungin keskustaan jakamaan Jumalan sanaa, irtoaisiko, sillä hoitoa ja eläkepaperit?
Vai pitäisikö ruveta vetämään viinaa?
Pitäisikö yrittää itsemurhaa, siis katsoa varmasti, että homma jää yrityksen puolelle?

Aika menee eteenpäin. On siunaus, että huomisesta ei tiedä. En haluaisi tietää tulevaa, jos se olisikin jotain ihan muuta kuin odotan ja toivon.
Nukkuminen on niin ihanaa silloin aika ja paikka katoaa. Unia ei voi aika kahlita. Uni on vapaus.
Terve ajattelutapa tuokin, mutta uni antaa kivusta vapautuksen ja antaa aina toivon paremmasta huomisesta. Aamu on iltaa viisaampi, mutta silloin huomaa, että ajanratas on taas peruuttamattomasti pyörähtänyt eteenpäin.

Epätyypillistä syömistä

Olen aina ollut syömisissäni hyvin epätyypillinen. Pienenä kun muut perhe söi suurella herkulla kuorellisia katkarapuja, minä vaadin saada prinssinnakkeja. Opin kuitenkin nopeasti katkarapujen ystäväksi, onneksi. Olin myös pienenä äärimmäisen kranttu, onneksi olin kotihoidossa, joten äiti teki ruokaa jota söin, perusruokaa siis. Ehdottomia herkkujani oli maksalaatikko ja kunnolla puolukkahilloa, suklaapuuro, vispipuuro ja sienisalaatti. Kalaa meillä syötiin myös paljon.
Ollessani kahdeksan-vuotiaana sairaalassa kuukauden ajan, en suostunut syömään sairaalaruokaa. Elin sen kuukauden maksapasteijalla, muna-ja lihariisi pasteijoilla ja aleksanterinleivoksilla ja aina joskus söin banaanijogurttia. Se oli ainoa jogurtti, jota suostuin syömään, siinä mansikkajogurtissa kun oli niitä ällöttäviä sattumia.

Herkkusuu olen aina ollut, suklaa on kuulunut suosikkeihini aina. Ja korvapuustit, äitini oli kova leipomaan.

Kymmenen kesäisenä kuitenkin ymmärsin olevani ruma ja aika vastenmielinen. En ollut lainkaan sellainen ihanan tyttömäinen, kuin muut luokkani tytöt. Olin jo silloin hiukan omantienikulkija ja käytin mitä kummallisimpia vaatteita. Olin varmaan 13, kun ymmärsin ruoan olevan suuri viholliseni. Aikaisemmin olin jo ymmärtänyt ruoan suuren voiman, koska äitini oli ainaisella laihdutuskuurilla eikä lainkaan viihtynyt kehossaan. ja isäni ihaili laihoja naisia. Hyvä yhdistelmä :)

Ruoka on siis rakkauteni ja viholliseni. Varsinkin kaikki makea ja rasvainen. Olen ollut ainainen laihduttaja, yrittänyt vähentää syömistä ja lisätä kulutusta.
Osaan oksentaa syömäni ruoat ja voin olla syömättäkin.

Nykyään en oksentele, mutta pakko myöntää, että niinä iltoina, kun tietää kulutuksen olleen vähäistä on olo mukava. Koska yhä edelleen olen tietoisesti syömättä tai ainakin yritän olla, täyttyy kohdallani termin epätyypillinen syömishäiriö vaatimukset.

Se henkinen morkkis, joka syömisestä aiheutuu on pahinta. Itseinho on niin raskasta ja vastenmielistä. Haluaisin olla syömättä tai ainakin syödä terveellisesti tai ainakin saada suklaan ja herkut pois ruokavaliosta. Osaan ruokaympyrän, osaan liikkua terveellisesti, osaan laskea kaloreita, osaan pitää huolta muiden syömisestä. Kyllä minä tiedän ja olen ottanut selvää, muttakun.......
Olen tunnesyöjä, keksin itselleni syyn syödä makeaa ja herkkuja. Pahaanoloon auttaa ainakin hetkittäisesti suklaa ja jäätelö ja hampurilainen ja pizza.
Mutta jos jokin juttu on mennyt hyvin voi itsensä myös palkita jollain hyvällä. Silloin kun tulee olo, että hälläväliä, voi oikein hyvin ostaa vähän herkkua.

Salaattia syön usein, mutta senkin vesittää feta-juusto ja salaatinkastike, kun ei se muuten maistu miltään.
Häpeän vartaloani, ensimmäisen kerran vuosiin olen esiintynyt puolijulkisesti bikineissä ja alastomanakin. Nimittäin puutarhamökin yleisessä saunassa ja uimassa. onneksi siellä suurin osa on yli 60-vuotiaita naisia, joilla on napa rintojen välissä. ;)
Olen oudon näköinen. On minulla isot silmät ja pitkät ripset, mutta nekin silmälasit peittävät, minulla on pieni suu ja kaksoisleuka. Käsivarsissani roikkuu allit. Tissini vetäytyvät oudosti kainaloon ja maha on pömppö.
Sitten vasta asiaan päästäänkin, takapuoleni on iso ja selluliittinen ja reiteni myöskin. Minulla ei ole ihania ja siroja sääriä, vaan tukit ja nilkkani ovat paksut. Jalat kokoa 40.

Järjellä ymmärrän, mutta sydän ei vaan ymmärrä. Tiedän olevani täysin sokea itseni suhteen. Tiedän, etten näe peilistä itseäni, vaan kuvitelman itsestäni. Olen täysin sokea, kun kyse on vartalostani.
Tässäpä mittoja olen 167 cm pitkä ja painoni on 69kg (+/- 3kg, riippuen päivästä) vaatekokoni seikkailee välillä 36-40.
Eli ihan normaalikokoinen, silti koen olevani mammutti. Ruma epänaisellinen ja kömpelö.
on turha sanoa, että kyllä tuon ikäisen jo pitäisi olla sinut vartalonsa kanssa ( kuten olen kuullut) Kun on vipsahtanut on vipsahtanut.
Jo se, että tässä paljastan painoni saa minut häpeän valtaan. Olen niin saamaton ja laiska, etten saa edes painoani tiputettua. Häpeän itseäni, saamaton ja laiska typerys. En saa itseäni kuriin.
En esiinny paljastavissa vaatteissa, seurassa, jossa on pienempiä ja solakampia kuin minä. En kyllä muutenkaan esiinny.

Ymmärrän tämän ongelmaksi ja sairaudeksi. Vastustan henkeen ja vereen lasten ja nuorten minkäänlaista muokkaamista ihanteiden mukaiseen malliin. Haluan antaa lapsille ja nuorille positiivista palautetta rakentaa heille terveen pohjan elämälleen. Haluan viestittää ihmisille, että kukaan ei ole ruma saati kelpaamaton. Kauneus on aina katsojan silmässä. Kauneutta ei voi määritellä, totuutta siitä asiasta ei ole olemassa.
Paradoksaalista kyllä mielestäni naisvartalo on kaunis, muotoineen ja ulokkeineen. Minusta oli silmää tyydyttävää katsella saunassa erilaisia naisvartaloita. Oli aina viimeisillään raskaanaolevasta naisesta tosiaan niihin vanhoihin mammoihin, joiden vartalosta näki, että lapset on synnytetty, työt hoidettu ja enään mukava elämä merkitsee.
Minusta visuaalisesti millainen tahansa naisvartalo on kaunis ja jokaisen vartalo on erilainen ja erimuotoinen. Toiset lihoo vatsasta, toiset jaloista. Toisen rinnat ovat olemattomat ja toisilla niitä on senkin edestä. On rintasyöpäpotilaita ja lapasmalleja. On mahoja on jalkoja. Selluliittiä ja raskausarpia. Elämää ja naiseutta.

Miesten vartalosta en voi samaa sanoa, on maha tai ei ole mahaa. Siinä se sitten olikin. :) Anteeksi miehet.

Mutta itseäni en osaa nähdä kauniina, vaikka mitenpäin katsoisin. Ehkä joskus sitten.
Kunhan ei kukaan pieni ajattelisi samallalailla itsestään. Sillä laihuus ja kauneus, sellaisessa muodossa jota media ja ympäristö meille tarjoaa, ei takaa mitään. Se ei anna hyvää elämää, se ei tuo mainetta ja mammonaa. Haluaisin, että jokainen saisi kokea itsensä täydellisen kauniiksi, rakastetuksi ja halutuksi, juuri omana itsenään, kaikkine vikoineen ja selluliitteineen.


tässä vähän musiikkia
ja tässä vielä vähän

sipu-sipu-siili ja muut elukat

Tällainen ihana vierailee pihassamme. Se on ahmatti. Se koluaa Lippen ruokakupin ensin ja alkaa sitten syömään pehneitä koiranpentu-nappuloita. Eilen silitin sen kuonoa ja tämä vain jatkoi syömistä. Lippekin kävi hiukan haistelemassa, mutta ei se syömistä haitannut. Tunnistan tämän siitä, että pepussa on hiukan valkoisia piikkejä, en tiedä onko lintu kakannut vai onko joku merkannut siilin.

Victor the muoviankka ihmettelee sakusammakkoa

Lippe nauraa, kun tuo emäntäkin on niin höpsö.

touhuilua

 On niin paljon aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, päässä on ideoita, mutta ei jaksa. Yllä olevassa kuvassa oleva olut-tuoppi ei muuten toimi sellaisena kuin pitäisi vaan erittäin hyvänä vesimukina.

 Meidän suihkulähteeseen on muuttanut saku sammakko.Ainakin hetkiseksi.

Ja olen maalannut, mökin sisältäpäin.

Käväisimme Takkutukan kanssa mennennä viikonloppuna Savonlinnan kupeessa, toki Lippekin oli mukana. Olimme auttamassa, opaskoirien sukukokouksessa. Toki tuotin kaikille paljon iloa, ollessani yksin talolla ja onnistuin lukitsemaan itseni koira-aitaukseen. Kaikki kolme koiraa olivat kyllä iloisia seurasta. Talon isännällä oli erittäin hauskaa, kun hän ajoi autolla pihaan ja koira-aitauksessa oli kolmen iloisen koiran lisäksi, yksi vilkutteleva Homssu.
Olen siis ollut, lukenut ja tehnyt puutarhahommia. Saunonutkin olen ja siitä lisää tuonnenpana. Pihassa vilisee siilejä, erittäin kesyjä. metsässä on Vaakku-varis, joka on jo pari kuukautta seurannut minua ja Lippeä metsässä vaakkuen. Sillä kun on pesä ja poikaset.
Naapurin Otto-poika, käy aina välillä emäntänsä kanssa hakemassa minut ja Lipen metsäkävelylle. Koirista on niin mukava juosta keskenään. Otto rakastaa uimista, hän on karvainen hylje.

Tukkani on tällä hetkellä punainen

Näin kesällä ovat tatuointini herättäneet huomiota, varsinkin vanhemman väen keskuudessa. Positiivista huomiota kylläkin. Eräskin vanhempi herra totesi, että on hienoa, että naisillakin on nykyisin tatuointeja. Kun taas muuan mummo totesi ihmeissään, että nuohan ovat kauniita.

Hiljaa eteenpäin. Voi, kun aina olisi kesä. Rakastan kesän ääniä, tuoksuja, lämpöä ja valoa.

Ensi viikolla täytän 32-vuotta.

Keskellä kesää

Olin reissussa. Kaukana etelässä, Helsingissä. Lääkärillä käynti oli käyntini todellinen syy, mutta koska edestakainen reissu Helsinkiin tulee pitkäksi ja kalliiksi, jäin siskoni luokse pariksi päiväksi. Lähinnä menin tapaamaan kumma-tyttöäni, yksi vuosi ja kymmenen kuukautta, neito kasvaa silmissä. Vein tuliaisiksi puhallettavan Barbapapa-rantapallon, se oli todella pop. Ensimmäisenä iltana se oli mukana kylvyssä ja vielä sänkyynkin piti saada.
Retkeiltiinkin, käytiin vantaan Ikeassa ja Citymarketissa ja metsäretkellä.
Meikkipussini on aina ollut tyttösen lempiaarre, nytkin reitti löysi saman tien meikkipussilleni ja sen kätköille. Sisältö käytiin tarkkaan läpi. Myös kosteusvoiteet tutkittiin tarkkaan.
Kiinnostavinta ja ihaninta olivat kuitenkin kynsilakka ja kynsikorut, siis sellaiset pienet timantti- ja kukkatarrat. Tyttönen sai pienet timantit varpaankynsiin ja parikukkasta käteensä. Isovarpaan kynnet lakattiin punaisiksi.
Viikonloppuna sain siskoltani viestin, tyttönen on niin kovin fiksu. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa käynyt raaputtamassa sisustustarran timantit irti ja liimannut niitä ympäri kehoaan, esitteli niitä sitten suurella innolla ja ylpeydellä.

Sitten se lääkäri, sairasloma jatkuu, eriasia on maksaako joku minulle siitä, sen näen myöhemmin. Nukkuminen on ollut ongelma, tai siis lähinnä nukahtaminen. Uni ei vaan tule, vaikka kaikki konstit on käytetty. Sain viime marraskuussa nukahtamislääkkeitä, lievimmästä päästä, toimivat mainiosti, se olikin se ongelma. Minulle kun tuo uni on ihana turva ja pelastus. Sitten tuli joka ilta otettua lääkettä, että uni tulee helposti. En kuitenkaan tahdo sellaista, joten sain kokeiluun melatoniinia, katsotaan kuinka se toimii.

Olen palannut mökille, täällä sataa. Lauantaina rohkaisin itseni ja menin saunaan, yleiseen saunaan. Sauna maksaa euron, siellä saa olla niin kauan kuin haluaa välillä 16-20. Ihan iso kertalämmitteinen puusauna ja järvi on vieressä. Se oli ihanaa, saunoa ja uida. Sellaista elämän pitäisi olla.

Vauvauutisiakin on. Ei, ei todellakaan minun mahallani, vaan Lippe-koiralla. pennut ovat suunniteltuja, isä tarkkaan valittu. Lippen kasvattaja halusi teettää pennut, joten kun aika tulee lähtee Lippe kasvattajan kenneliin penikoimaan. Laskettuaika on 19.8, ultraääni on 18.7.
En ole koskaan ollut mukana koiran ultraäänessä, enkä kyllä koiran penikoimisessakaan. Erään kissan yllätyssynnytyksessä olin kyllä mukana. Eläimethän hoitaa itse tuon synnytyksen, mutta vierellä on hyvä olla, jos tulee ongelmia. Lähinnä emo tuppaa väsymään lopussa, jos pentuja tulee paljon. Silloin saatetaan tarvita apua kalvojen puhkaisemisessa jne.
On siinä uskomaton uroteko, parhaimmillaan saattaa tulla kymmenenkin pentua, jokaisen sitten puristat ulos, peset putsaat ja laitat imemään. Seitsemänviikon ikäisinä koirat sitten luovutetaan eteenpäin. Olisi siinä monella naisella itkun paikka, jos synnytyssalissa sanottaisiin, että nyt puserrat ulos kymmenen lasta, putsaat ne ja laitat imemään.
Kun se yhdenkin pusertaminen on jo ihan uroteko.

Tällaista täällä. Odotan helteitä.

Puutarha

En aikonut tätä puutarhablogiksi muuuttaa, mutta joitakin valokuvia sentäs pitää laittaa.

Lämpimänä meidät pitää puukamina.

Ihan minun itseni tekemä painovoimanlakeja uhmaava puukasa.

Paikat pysyy puhtaina

Johonkin niitä koristekiviä piti käyttää.

Ruukkuruusuja

Valkovuokkoja

Jotain liloja kukkia.

Raparperit ovat isoja ja komeita.

Takkutukan mielestä pelkkää romua, kun lasitkin puuttuu, minusta ihania koristeita.

Meillä on uusi perheenjäsen, Victor.

Ihania pieniä sinisiä kukkia.

Victor lammessaan.

Norjanangervo

Koristeita aidassa.