keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008

Asiat etenee

Viimeinkin sain ajan psykoterapeutille, ei ollut mikään maailman helpoin asia. Sain soitella pari kolme puhelua ja jättää pari puhelinvastaaja viestiä, ennenkuin sain puhelimen päähän terapeutin, joka halusi tavata minut.
Ei varmaan kuulosta paljolta, pari puhelua, mutta kun on sellaisessa kunnossa, ettei voi edes ajatella tekevänsä töitä, niin se pari puhelua on paljon.
Miten oletetaan, että ihminen, joka on täysin toimintakyvytön masennuksen takia kykenee itse alkaa hoitamaan kyseisiä asioita. Kun se vaan nyt on niin, että se tarapeutti pitää itse etsiä, ellei ole jo siinä kunnossa, etä yhteiskunta rientää apuun. Ja silloinhan se tarkoittaa, että pitää olla nisti, juoppo tai jo toivon menettänyt ( anteeksi jyrkät mielipiteeni, mutta pistää vihaksi). Varsinkin kun itse joutuu keskelle tätä rumbaa.

Eikä se hupi suinkaan siihen lopu, aion hakea terapiaan kelakorvausta, koska lääkärin mielestä olen erittäin vahvasti terapian tarpeessa, mutta kun ei ilman korvausta tavallisen ihmisen rahat sellaiseen riitä. Kerta käynti terapeutilla maksaa n. 50-80 euroa ja jos kaksikin kertaa viikossa tapaamisia on.....
Juu, mutta ennenkuin voi hakea kelan tukea, vaatii kela 3kk näytön, että kykenee sitoutumaan hoitosuhteeseen, terapeutin kuntoutussuunnitelman ja ja psykiatrian erikoislääkärin kirjoittaman lausunnon. Ja sitten ne tuhannet kela-kaavakkeet. Tuntuu toivottomalta. Palaan vielä samaan kysymykseen: miten oletetaan, että masennuksesta kärsivä ihminen tämän kaiken pystyy käymään läpi??????????

Toivottomuus on ehkä se päälimmäinen tunne ja pelko. Toivoton pelko. Eilen kun vihdoinkin uskalsin ottaa asian käsittelyn alaiseksi ja sain terapia-ajan, niin pelko ja ahdistus iski. Yöllä heräsin tunnin välein asiaa pohtimaan, ahdisti.Yöllä asiat tuntuu aina niin paljon pahemmilta. Onneksi oli kaksi karvakasaa vieressä.
Selviänkö minä?
Toivunko tästä koskaan?
Tuleeko minusta enää koskaan yhteiskuntakelpoista?
Tähän kaikkeen päälle se masennuksen aiheuttama häpeä ja voimattomus ja kaikki muu kiva.

Ahdistus kasvaa kirjoittaessa, hyvä juttu siis tämä kirjoittaminen.
Tiedän, etä olen menossa kohti parempaa, lääkärini selitti niin hyvin ahdistuksen ja masennuksen syntyä ja toimintaa.Ahdistus on oikeastaan hyvä juttu ;), kun ahdistaa on pintaan nousemassa sellaisia tunteita, joita ei ole koskaan antanut itselleen lupaa tuntea. Mutta kun ei aina TUNNU siltä, että tää on hei hyvä juttu! (Mutta toisaalta, kaksi kuukautta sitten en olisi edes kuvitellut voivani kirjoittaa asiasta julkisesti)
Kuten sanoin toivottomuus yhdistettynä häpeään ja siihen, että kokee itsensä täysin turhaksi on pahinta.

Kamalaa on olla myös työkyvytön, ei minusta ulospäin näy, että mitään olisi vialla, minä jakasan melkein joka päivä nousta sängystä, käydä suihkussa, hoitaa asioita, huolehtia kissoista. Mutta siinä se sitten onkin. Olisi aika tunnustaa itselleen, että en nyt juuri kykene muuhun kuin keskittymään niihin pieniin asioihin mitä päivittäin teen. Olisi aika tunnustaa olevansa sairas, tarvitsevansa aikaa, armahtaa itseään. Mutta ei se ei ole niin kovin helppoa, kun on sairastunut vahvuuteen. On aina tunnollisesti hoitanut kaiken ja sellaisenkin mitä ei olisi tarvinnut, kantanut kaikesta huolta ja pitänyt maailmaa pystyssä.

No mutta, se saarnasta. Vaikka lähinnä tämä kirjoittaminen on terapiaa minulle, toivon, että joku muukin saa apua näistä kirjoituksistani.

Kerätään taas mahdollisimman paljon auringonsäteitä taskuun!
Homssu

3 kommenttia:

isoäiti kirjoitti...

hyvä kun sait ajan se on jo suuri askel eteenpäin.muista jos ottaa kaksi askelta eteenpäin ja sitten luiskahtaa yhden takaisinpäin on ainakin ottanut yhden askeleen eteenpäin :)

Stende kirjoitti...

Jep, todella hienoa että asiat menevät eteenpäin. :-) Mutta kyllä tuo aika kohtuuttoman vaikealta kuulostaa tuo avun saanti. :-(

homssu kirjoitti...

sakta men säkert.....
Katsotaan mihi tässä päädytään, toivoa pidetään yllä. :)