Pieni pää

Kerrankin olen herännyt ajoissa, aamu kuuden aikaan. Lääkäri on vasta kello 10, mutta uni vain loppui. Toisaalta nämä aamuhetket ovat mukavia, kitata aamun ensimmäiset teekupilliset kurkkuun ja lukea netistä päivän lehdet. Kissat jatkavat untaan ja radiosta kuuluu yleX:n aamu show, jota kerrankin olen hereillä kuuntelemassa.
Nyt istun taas tietokone sylissäni ja naputtelen tätä tekstiä.

Koska pieni pääni on täyttynyt vain yhdestä asiasta kirjoitan siitä. Koen siitä syyllisyyttä, jankkaan omia asioitani, mutta toisaalta minun blogi. Toivottavasti kukaan teistä lukijoista ei koe itseään kamalan pettyneeksi kun aiheeni näin laidasta laitaan vaihtuvat, mutta sellaista elämä on.

Psykiatri on siis tänään. Hän siis ei ole minun terapeutti. Kelan paperit odottavat tuossa pöydällä postittamista, haluan vielä konsultoida psykiatrini kanssa ennenkin ne lähetän. Sairaslomaa taidan vielä tarvita ja uuden lääkereseptin. Katsotaan mitä mieltä lääkäri on.

Elämäni on mullistunut, pelaan vähän uhkapeliä. Varasin uuden terapia-ajan maanantaiksi, aloitan siis psykoterapian, ennenkuin olen saanut mitään kelan päätöstä tuesta. Mutta olen mielestäni ( ja monen muun mielestä) niin akuutisti terapian tarpeessa, että ei tässä nyt enää kamalasti ruveta odottelemaan. Kohtaloni on siis tämän jälkeen kelan käsissä. Aika kamalaa. Jos kävisi niin, että kelalta tulee kielteinen päätös, en tiedä mitä tehdä.
Ainoa vaihtoehto elämäni jatkumisen kannalta on, että pääsen jonkun avustuksella avaamaan niitä solmuja joihin elämäni on 3kymmenen vuoden aikana mennyt.
Että, jos sattuu silmään uutinen, että joku höpö on riehunut kelan konttorissa, tiedätte, että olen saanut kielteisen päätöksen. Peukut pystyyn kaikki siis!

Jokaisen pieni pää on omanlaisensa. Jokaisen selviytymiskeinot on erilaiset.
Tiedän, että kukaan ei voi loppuun asti ymmärtää, mitä minun pääni sisällä liikkuu. Sitä voi yrittää ymmärtää, mutta kukaan ei pääse toisen pään sisälle.
Olo on outo. Sitä on vaikea kuvailla, yritän silti. Tuntuu kuin ovet, joita olen pitänyt kiinni melkein 3kymmentä vuotta olisi viimein avautumassa. Melkein 3kymmenen vuoden aikana olen luonut itsestäni tietynlaisen ihmisen, jotta olen selvinnyt niistä esteistä, joita eteeni on putoillut. 3kymmenen vuoden aikana olen rakentanut itselleni haarniskan, joka suojaa.

Onko elämässäni viimein tullut hetki, jonka aikana minulla olisi mahdollisuus päästä eroon rautanaamiostani, olla se joka oikeasti olen. Sen jonka tiedän asuvan syvällä sisimmässäni, joka on vain tarpeeksi monen iskun jälkeen käpertynyt, jonnekin isovarpaan tienoille.

Muistatteko sen elokuvan, rautanaamio, tai jotain sinne päin. Missä Leonardo di Caprio oli suljettu vankityrmään rautanaamio naamallaan. Ja sitten joku tuli ja otti sen pois. Juu hirveän helpottavaa, mutta päälimmäisenä on pelko ja ahdistus, sillä ei ole mitään hajua, mitä tästä tulee.

No niin, päivä kerrallaan. Aika menee koko ajan eteenpäin. Aamu tulee aina.

-H-