Koskaan ei pitäisi ottaa liian isoja askelia. Silloin eksyy helposti. Unohtaa, ettei olekaan kunnossa ja vetää itsensä hetkessä piipuun.
Tässä kävi taas niin. Tosin ei mitenkään outoa kun minusta on kyse. Olen malttamaton, minun on vaikea myöntää, että en jaksakaan, että en olekaan kunnossa. Täydessä iskussa.
Unohtuu, että ei tämä toimikaan sillä mallilla, jolla elämäni on toiminut 30 vuotta.
Vituttaa suoraan sanoen.
Vitutan itse itseäni.
Vituttaa. Että unohdan, Että unohdan olevani kipeä, en haluaisi olla.
Tiedän, että tämä ei ole vielä iskenyt minuun, siitä, että tässä on oikeasti kyse minun elämästä.
En oikeasti osaa sanoa näkeekö yksikään ulkopuolinen tilannettani niinkuin minä, ymmärtääkö kukaan mistä tässä on kyse. Kuinka vakavasta asiasta. Ei vain mistään ohimenevästä masennuksesta.
Hoitava lääkärini sanoi minulle, etten ole selitysvelvollinen kenellekään. Ei minun tarvitse todistella kenellekään tilaani, että hei oikeasti.
Koen kuitenkin, että minun täytyy. Hyvitellä olemassaoloani, hyvitellä sitä, että en käy töissä, hengaan kotona kissojeni kanssa, en oikeastaan tee mitään. Paitsi juoksen terapiassa.
Juttelin tänään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa, ilmaisin pelkoni kelan päätöksestä. Ystäväni sanoi, että sellaisen tekstin jälkeen mitä B-lausunnossani oli, pitäisi irrota kyllä avustuksia.
En itse koe sitä niin, minusta se on aivan normaalia tekstiä, minun elämäni.
Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että ei se taida ollakaan ihan normaalia...
Usein harrastan metrossa tai muualla julkisessa paikassa ajatusten ulkoistamista. Valitsen jonkun ihmisen ja ajatuksissani siirrän omat mietteeni hänen päähänsä. Ja mietin mitä minä ajattelisin ihmisestä ,joka ajattelee niinkuin minä.
Silloin vasta ymmärtää, mikä on normaalia ja mikä ei.
Olen huomannut että ei ole normaalia miettiä joka kerta metroasemalla, että jos aikoo hypätä, milloin pitäisi hypätä.
En aio hypätä. Rauhoittukaa.
Mutta pitää tietää mitä tekee, jos joskus pitää tehdä jotain.
Nyt pitää taas vetää henkeä ja luovuttaa, antaa olla, hidastaa, keskittyä itseensä.
Nyt pitää taas opetella lepäämään. Kyllä, sitä on opeteltava.
Otettava pojista mallia.
7 kommenttia:
Mielestäni sinun ei pitäisi miettiä sairauttasi niin paljon, koska se on mikä on. Turha tuntea häpeää asiasta joka ei ole sinun vikasi ja jota et ole halunnut (helpommin sanottu kuin tehty mutta kuitenkin...). Keskity enemmänkin parantumiseen, ja hyväksy se että se tulee varmasti vaatimaan enemmänkin paljon pieniä askeleita kuin muutama iso. Ja jos et lepää, niin silloin sinulla ei ole voimia parantua. Ja olen samaa mieltä siitä että sinun ei tarvitse selitellä tai todistaa mitään kenellekään!
kiitos siitä, että jaksat kommentoida tekstejäni...
Asiat on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Varsinkin kun päästän ongelmien ytimeen...
hei oletko unohtanut, hiljaa hyvä tulee. vointeja
Komppaan Stendeä, yritä (jep, tiedän että helppoa paperilla..) laittaa sairaus taka-alalle ja keskity siihen, että saat ihan luvan kanssa olla kotona. Töissä ollessa haaveilisit lomasta, nyt sulla on :)
Joudun itse tappelemaan fyysisemmän sairastelun kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti ja tiedän, että aluksi se kotona olo aiheuttaa ihan hirveitä morkkiksia. "muut ne raataa ja mä vaan makaan..." kukaan ei kuitenkaa pidä sun puoliasi niin hyvin kuin itse voit pitää. Taitolaji, joka pitää opetella.
Äläkä murehdi liikaa vitutusta. Anna vaan vituttaa! Mulla menee joka kuukausi yks viikko teemalla "eniten vituttaa kaikki" ja kun en siitä pääse eroon niin oon opetellut ottamaan siitä kaiken irti. Välillä se on ihan hervoton voimavara!
Hyvää alkavaa viikkoa! Auringonpaistetta ja mahdollisimman monta bongausta hälytysajoneuvoista :)
V-päiviä on kaikilla ihmisillä. Niitä tulee ja niitä menee. (Kuten tulitikut tulee ja menitikut menee -Rölli Peikko-)
Meilläkin oli (on joskus vieläkin) noita V-päiviä liikaakin, mutta aina sieltä on noustu ylös. (Se kuuluisa päivä kerrallaan ja häntä pystyssä...)
Yksi mikä meitä auttoi vaikeina päivinä oli vanha Kiinalainen (Wanhempi kuin minä ;-D)ajattelutapa. Yin ja Yang. Tämän mukaan elämässä pitää olla tasapuolisesti negatiivistä ja positiivistä, jotta elämä on täydellistä. Täytyy vain pitää huoli, että se pysyy tasapainossa vaikka välillä vaikeaa onkin.
Tsemppiä.......
Hei, olet oikeasti yksi rohkeimmista ihmisistä jotka tunnen! Vaikka "tunnetaankin" vaan virtuaalisesti...
koska:
a. Uskalsit sairastua ja hakea apua! Arvaa kuinka monta ihmistä kipuilee tälläkin hetkellä mutta ei osaa/viitsi/jaksa hakea apua. Sinä teit sen, uskalla sairastaa kunnialla!
b. Tulit kaapista ulos, kirjoitat blogiisi rehellisesti miltä tuntuu!
Se että osaa kuvailla, kirjoittaa miltä tuntuu on suuri lahja. Ja välillä saa vituttaa kuin viiriäistä! Kaikkia muitakin vituttaa välillä...
terv. minä itte
Kiitos kaikille erittäin hyvistä ja mukavista ja iladuttavista kommenteista....
Vaikka vain näin "virtuaalisesti" teidät tunnenkin on erittäin mieltälämmittävää saada teiltä kommentteja.
Teillä kaikilla on niin hyviä pointteja jutuissanne.
saatte nyt elämänviisauden vastalahjaksi:
Kohtaus on kirjasta vaarallinen juhannus.
Kohtaus tapahtuu kun Muumipeikko ja Niiskuneiti, ovat kadonneet yöllisellä retkellään:
"Miska pukeutui mustiin.
Hän istuutui erääseen nurkkaan ja itki sydämensä pohjasta.
-Suretko sinä oikesti heitä noin kauheasti? Kysyi Homssu
-En, vähän vain, Miska vastasi. Mutta on hyvä käyttää tilaisuuttta ja itkeä kaikkea kun on näin sopiva aihe!"
Lähetä kommentti