Haavoja solmussa

Tuntuu, että olen yksi solmuinenhaava. Onko se edes sana, se tarkoittaa solmussa olevaa haavaa. Ei riitä, että on haava, joka tarvitsee parannusta, vaan se on vielä lisäksi solmussa. Solmu pitää avata ja sitten vielä saada se haava paranemaan.
Illat ovat pahimpia, en osaa sanoa miksi, niin on aina ollut. Iltaisin alkaa miettimään asioita, ehkä se johtuu siitä, että väsymys alkaa painamaa ja se vähäkin keskittymiskyky herpaantuu.

Iltaisin alkaa kelaamaan asioita. Kelaamaanpa hyvinkin. Sitä Kela-päätöstä, sitä ei ole tullut vielä. No eipä siitä ole kuin puolitoista viikkoa kun sen jätin.
Illalla alkaa epäilys kalvaa:
Jos sieltä tulee kielteinen päätös.
Kaikki sanoo, että terapeutin löytäminen on vaikeaa, minä löysin ekalla kerralla. Olenko siis vain laiska ja otin ensimmäisen vastaantulevan ja nyt olenkin lätännyt käteni paskaan. Tämä on kuitenkin ihminen jota tulen toivottavasti tapaamaan kahdesti viikossa seuraavan kahden vuoden ajan.
Tuleeko täästä koskaan mitään, odotanko liikoja, onko tämä sittenkin sitä elämää mitä minun tulee elää. Pitääkö kipu vain siirtää syrjään ja unohtaa?

Mietin aina välillä entisiä koulukavereitani, joiden kanssa minulla ei ole enää tänä päivänä mitään yhteyksiä. Suurimmalla osalla on perheet, hyvä työ, elämää.
Minulla ei ole. Miksi? Koska olen käyttänyt elämäni selviämiseen, siihen, että jaksan nousta sängystä joka helvetin aamu. Olenko minä tuhlannut elämäni. Olisi pitänyt tajuta mennä jo 10 vuotta sitten lääkäriin ja hoitoon.
Mutta kun minä ajattelin, että se paranee. Kunhan se oikea prinssi rohkea ratsastaa valkoisella hevosella ja pelastaa. Kyllä niitä prinssejä tuli ja meni, mutta ei se siitä parantunut. Ei se voinut parantua, koska minun haavat ovat niin syviä, että ei kukaan toinen voi niitä parantaa, se pitää tehdä ihan itse.
Olen melkein 3kymmentä, olen työkyvytön, popsin lääkkeitä, päiväni kuluvat ankkakävelyillä. En voisi kuvitellakaan pystyväni tällä hetkellä mihinkään sen kummoisempaan parisuhteeseen, ei minulla ole voimia.
Olenko minä tuhlannut elämäni? Mitä minulla olisi laittaa facebookiin, jos joku kysyisi elämästäni, b-lausuntoniko?

Jossain kuitenkin elää toivo, se pieni toivon säde on se joka auttaa jaksamaan päivästä toiseen, se vain tulee jostain. Sitä ihmeellisesti jaksaa koko ajan toivoa, että ehkä huomenna on vähän helpompaa. Jos ei toivoa olisi, niin ei olisi minuakaan.
Välillä se vaan osaa piiloutua enemmän kuin hyvin.

Tämän kaiken keskellä on vain niin helvetin yksin. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon tukevia ja ymmärtäviä ihmisiä, kukaan heistä ei pääse pääsi sisälle ja pysty muuttamaan kaikkea paremmaksi. Tämä pitää tehdä itse.
Tämä pitää elää itse.
Ja toivoa, että jonain päivän on paremmin.