Metrokeskusteluja

Tässä ihan lyhyen ajan sisällä on käynyt niin, että ihan vieraat ihmiset ovat alkaneet jutella minulle metrossa. Nyt en puhu niistä, jotka tuoksahtavat nautintoaineille parinsadan metrin päähän, vaan ihan mukavista kanssamatkustajista. Tai no en tiedä kuinka fiksuja ne voi olla kun rupeavat minulle puhumaan. Toki minä juttelen takaisin, jos joku rupeaa minulle ystävällisesti juttelemaan.

Tässä päivänä eräänä istuin taas metrossa ja käsissäni oli uuden Harry Potterin suomennettu versio. Siinä viereeni istahti sellainen keski-ikäinen vähän pyöreämpi nainen, keskustelu kulki tätä rataa:
Tätsy: Onko hyvä kirja?
Minä: juu on.
Tätsy: mikäs kirja se on?
Minä: Tämä on tämä uusi Harry Potter, suomenkielinen versio, se englanninkielinen oli ainakin tosi hyvä.
Tätsy:Jaa, minä olen siskontytölle ostanut kanssa jotain noita kirjoja, se tykkäsi niistä kanssa.
Minä: niin nämä on hirveän hyviä. Lueskelen usein julkisissa.
Tätsy: Niin se on hyvä tapa, paitsi sitten kun tulee tällaisia vanhoja tätejä, jotka keskeyttää koko ajan...
Minä: Ei se minua haittaa ( tässä vaiheessa laitoin kirjan pois ja paneuduin kokonaisvaltaisesti keskusteluun)
Keskustelumme jatkui. Sain kuulla tätsyn siskonpojasta, joka oli muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa Tätsy oli huolissaan kun ovat niin nuoria. Sitten kun täällä helsingissä työllisyystilanne on niin huono.
Kerroin, että minun alalla ainakin riittää töitä. Tätsyhän kyselemään, että millä alalla olen ja kun vastasin, että hoitoalalla, niin tätsy sanoi arvanneensa, kun olen niin empaattinen (!).
Kerkesimme vielä jutella vaatekaupoista, tädin miehestä ja siitä, että täti on ollut absolutisti jo 18 vuotta.
Pätkä vielä keskusteluamme:
Tätsy: kun minä olin tuollainen parikymppinen, luin sieppari ruispellossa ja sitten luin sen uudestaan 3kymppisenä ja sitten nelikympisenä ja joka kerta se oli niin erilainen.
Minä: niin minä kyllä olen jo lähemmäs 3kymppinen.
Tätsy: enpä olisi arvannut, näytät niin nuorelta.
Jäin pois ennenkuin täti, hän vielä kiitteli mukavasta juttutuokiosta ja toivotti hyvää kevään jatkoa. Kiitin kovasti, toivottelin myös ja poistuin.
Jutteluhetki tunteattoman kanssa piristi kovasti päivää.

Toinen juttu oli yhtä hauska. Olin taas tulossa metrolla kotiin. En mitenkään erityisen laitettuna, ihan vaan tennarit ja farkkutakki -linjaa.
Viereeni tuli seuraavalta pysäkiltä n. 50-vuotias mies, suorat housut ja salkku, isokokoinen ja pikkaisen murtaen puhui suomea ja ihon väri ei ollut ihan suomalainen.
Mies: Aurinkoista ja mukavaa päivää.
Minä: kiitos samoin.
mies: se on niin mukavan piristävän värinen tuo sinun tukka.
Minä: kiitos, vähän piristystä kevääseen.
Mies. On se kivan näköinen. Onko sulla oikeasti tummatukka, niinkuin nuo sinun silmät?
Minä: Juu oikeasti tummatukka on.
Mies: Mistä sä ole kotoisin?
Minä: Ihan suomalainen olen.
Mies: onko jompikumpi sun vanhemmista jostain?
Minä: ei ihan suomesta.
Mies. oletkos sitten jostain pohjanmaalta, kun siellä on tummia ihmisiä?
Minä: en, ihan etelä-suomesta
Mies: jaa, no sinä olet sitten harvinainen kaunistus täälläpäin.
Minä: kiitos.
Mies: millä alalla sä olet, oletko jollain kauneusalalla?
Minä:En, ihan hoitoalalla
Mies: jaa-jaa, ei olisi uskonut.
No minun pysäkkini tuli sitten ja nousin poistuakseni, sanoin vielä miehelle, että jään tässä ja toivottelin mukavaa jatkoa hän toivotti myös minulle.

No oli hänen tarkoitusperänsä mitkä tahansa, päivää piristi kummasti, aina on mukavaa kun joku kehuu, semmoinen selvinpäin oleva. Itse kun en itseäni koe erityisen kauniiksi, enemmänkin oudon näköiseksi.

Näin tällä kertaa.
Ostin muuten eilen Stellan uuden levyn: löytäjä saa pitää. Aivan mainion hieno. Minulla on olemassa koko stellan tuotanto, fanitin heitä jo heti ensimmäisen levyn ilmestyttyä.